kiviojalla.

Yö kiviojalla

Suksen suhinalta en kuule juuri ympärille. SA-kaupan suksilla lykin kohti Isokankaan suota. Tarkotus on yöpyä kiviojalla kuittariaapan laijalla. Majavavien kahtelu reissu tämä on. 

Hiihän mehtäautotietä. Auton jätin Vaulun tiehaaraan. Siitä kävelin tuon vajjaan kilometrin, että pääsin suksille. En välittäny mykeltää suksilla aurausvallia myöten. Huhtikuun ilta-aurinko heittää varjon kauas ojan taa, jossa se poukkoilee jo näkösälle sulaneijen kivien ja juurakoijen selissä, vennyy välliin pitkänä harvaan rämiään väläpättäen puijen kylikiissä. Pukkaan vuorotahtia pitäen kohtalaista vauhtia päällä. Heti lähtiissä olin keventäny vaatetusta. Lämmin kevätilta piteli kaheksaa astetta lämpimän puolella, eikä juuri tuulen henkäystäkkää. Uutukainen savotan rinkka tuntuu hyvältä selässä. On jämäkkä ja niinku osa roppaa. Pyssyy tiukasti tahissa, eikä loiruile eestaas. Ei kallistele kurkkimaan olan yli, eikä kainalon ali. Hymmyilyttää. Muistu väistämättä mieleen armeija-aika. Siellä näki jos minkalaista rinkan käyttäjää. Valehtelematta huonoimmin pakatut ja sääjetyt rinkat oli niitä kainalon alta kuikkijoita ja kantaja tietysti koitti köyröttää vastakkaiselle puolelle. Saatto olla kylet kipiänä.

Kevät-tuulten kylyvämin metänroskin kirjovaa hankea rikkoo tämäntästä  vanhemmat ja uuemmat hirven jälet. Vanhat on jo laajenneet melekosiksi montuiksi. Niihin on kertyny naavasutteroita, havuja ja muuta roskaa. Jokunen papanakasahi sattuu reitille.

Tie kääntyy kohti isoakangasta. Tästä käännyn mehtään, että oikasen isokankaansuon itäpuolta kohti kivisoita. Lämmin päivä on melekolailla löysänny hangen, että sukset ja sommat porskahtellee läpi tämän tästä. 

Olin ollu kuulevinani liikettä eestäpäin matalalta mäeltä männiköstä, pysähtyessäni vähäksiaikaa arvioimaan suunnan suolle. Mäkeä noustessa huomaan usseita kirkkaita männyn kylykiä, joita hirvet jyrsineet näillä lumilla. Pitemmälle hiihtäessä niitä näkkyyhi jo kymmeniä ja kymmeniä. Nämä on varmasti täällä pahoja hirvituhoalueita. Isoja tokkia talavehtii täällä soijen välisillä kannaksilla ja ku täällä on vähhää vaille puhasta männikköä kaikki. Syötävä se on hirvenni. Pysähyn yhtä kynsittyä männyn kylykeä kahtomaan. Sillon kuulen karkkoäänet. Hirvet pahnaa poispäin. Siinäpä ne justiin oli. Vain en ihan näkemään päässy. Se on tuo suksien meteli nyt niin kova. 

Ojissa seisoo jo melekonen vesi. Montakertaa ylittäessä suksenkannat kerkiää tipahtaa sohjoon, mutta vauhti vie yli kuitenni. Suon laijassa jouvun jo ihan hakea kohtaa mistä vielä luikasee yli. Isokankaan suolla on jo vesi lumen alla. Kuret kahlailee länsilaijalla, jossa näyttää olevan jo isommat lumettomat alueet. Isokankaansuolta aukeaa hyvästi näkymä vaarojen ketjuun, joista ensimmäisenä tunnistaa Jukuan tutut piirteet ja etelleen lähes etelään Jaaskamo-Päätuore-Sotivaara jakso.

Oikasen suon itälaijalla kaartavan lahekkeen suun poikki. Lähtiissä rasvatut nahkasaappast, nämäki SA kaupan tavaraa, halakoo paikoin nilikkoja myöten vesiä. Teen ruskea suovesi vierii pisaroina rasvatuilta kengiltä. 

Suon ylitettyä tavotan kuusikon sisässä luirivan seiteriojan. Lähen sitä seuraamaan ylöspäin ja pian ylitän sen paikasta, jossa vielä lumikansi peittää ojan. Kuusikossa poloveilee parit poronjälet. Ovat täällä naavoja ja luppoja nyhtäneet kuusikosta. Hangen pinta on kuusikossa mahottoman roskanen. Neulasia ja muuta puutörkyä on mahoton hangella. Muutamaa kuusen tyveä on palokärki kairannu. Kuivattaa vissiin toukkapuita pahanpäivän varalle. Ojanvarresta nousen taas tielle, jota seuraan lyhyenmatkaa ja käännän kulukuni pohjospuolelle kivisoille tien jatkuessa kilsikankaalle livojoen ja mäntyjoen varteen. 

Täällä tuntuu mehtien pohjoisreunoilla paikon paremmin hanki vielä kestävän suksimiestä. Saan lykkiä tasatyöntöä ja potkasta muutaman luistelunni. Pian putkahan aavalle, jossa auringon paahtama hanki alakaa taas porskahella läpi. 

Saavutan pian kiviojan ja sitä yhä ylöspäin seuraten lähestyn paria mehtäsaareketta, joijen eteläreunoilta uskon löytyvän jo sullaa päläveä yöpymistä ajatellen. Kivioja on jo moninpaikoin puhki ja soilta valuva sulamisvesi täyttelee uomaa. Vesi on liki laihan kahvin väristä. Kivioja on jo itessään tummavetinen. Syystähi, saa se alakusa suolammesta ja kulukee usiamman kilometrin pelekkiä soita myöten. 

Kankaan laijasta rymähtää mehto ja heti perrään toinen. Painavat metänrajjaa seuraten kuittarillepäin. Häviävät pian näkyvistä. Tässon vähintään yöpaikka, ehkä pieni soijinni. Nään usiampien puijen alla hakoja ja sontaa. 

Mehtomaastosta jatkan vielä muutaman satametriä saarekkeille, johon olin aikonu. Tulin etelästä, eli suoraa kumpujen paisteen puoleiselle laijalle ja löysin, niinku olin toivonu, laajoja kuivia päläviä. Mukavaa kangasmaastoa. 

Kahtelin mieleistä asentopaikkaa. Sillon läheltä saarekkeen toiselta laijata kuret ylty huutamaan. Seison ja kuuntelin. Nyt pysähtyessä tunsin, miten ilta jäähtyy. Kurkien lopetettua, kuulu ympäröiviltä soilta vastauksia. Oli hyvä olla. Yksin täällä kairassa. Ympärillä vain soita ja saarekkeita, kevvään voimakkaat merkit. Lumenalta paljastunneen maan ja suopursujen tuoksu. Lintujen laulua.

Lisäsin heti kampetta ja hiihin ensin puronvarteen. Rastaat laulo puronvarren kuusten latvoissa. Katon ja kuuntelin tovin punakylkirastasta, jonka laulukuusen alle pysähyn. Rastasta ei tuntunu yksinäinen suksimies haittaavan. 

Olin tullu uusimman majavanpesän kohalle, josta aijon kartottaa liikkumisen merkkejä puroa ylöspäin. Seison suksilla siinä tuluva-altaan reunalla ja tutkin aluetta, jonka siitä näin. Puro oli keskeltä paikoin auki. Vesi kuluki hilijaa. Sillon tällön kihisi jäähilettä virran hieroessa sitä jään laitoja vasten. Sieltä täältä kuulu tipahtelevien jääkuorien helähyksiä, ku jäähtyvässä illassa veenpinta laski. Tämän saa aikaan sulamisvesien eli uomiin valuvien vesien hiipuminen millon lämpötila laskee lähelle nollaa tai pakkaselle. 

Kävin vielä piston muutaman kymmenen metriä ylöspäin ja hiihtelin leiripaikalle. 

Päätin kerätä enstöikseen puuta yöksi, mistä saa lisätä tulleen tarpeen mukkaan. Ei haluttanu rikkoa kevätyön rauhaa kirveen paukkeella. Keräsin lähialueelta irtopuuta, juurakonpalasia, paksuja oksia. Revin miehen mittasesta kannosta kiertyneitä soiroja. Rusahtelu ja rässäykset levisi soille, jostai kaiku palasi, vielä toinen ja äänet hiipu maisemaan. Ryskeet käypi karhun tekosista kevätyössä. Leikittelin ajatuksella. Talaviunilta heränny karhu käyttelee voimia, käynnistellee elimistöä, särkee puita ja kantoja. Hakkee ehkä syötävää. Sehän se salolla rysähtellee. En kuitenkaa rupia karjahtelemmaan. 

Puut taitaa riittää nyt. Kuret on olleet hilijaa minun purkaessa kantoa. 

Kohta, ku saan tulet tehtyä, töräyttää ne taas huutosa ja ympäröiviltä soilta vastataan. Tämä viestittely toistuu harvakseen läpi yön. 

Riisun saappaat ja huovat jalosta ja laitan ne turvallisen matkan päähän kuivumaan. Pientä kosteutta keräsivät toki hiihtäissä.

Köllöttelen telttapatjalla, vuolen palavikylestä siivuja ja tuijotan nuotiota. 

Nyt on veteraanipäivän ilta. On sopivaa olla yötä kairassa. Kiitokseen on aihetta soan sukupoloville. Olosuhteet metässä yöpymiseen on melekosen toisenlaiset, mitä heillä sillon rintamalla. Vuosikaupalla kessää talavea. Keli ku keli. Minä senku köllöttelen. On rauhan aika. Syön läskiä ja kuuntelen kevätyön ääniä. Ei tartte pelätä vihollista. 

Ajatukset katkasee seläntakana remahtava riekko. Veukauttellee naurunpärähyksen jatkeeksi muutaman kerran. Kaveukk..kaveukka. Riekko, on sille ääni annettu. Sitä äkkinäinen säikähtää. Niin itehhi ekakertoina penskana. 

Laitan muutaman paksuimpia puita nuotioon. Koitan torkkua pimmeimmän yli pari kolome tuntia. Semmosta katkonaistahsn se on. Roppa ku jäähtyy, herrää aina kääntämään vuoroin selkää, vuoroin etupuolta lämmön puolelle, mutta se täällä riittää. Varsinni näin yhen yön reissulla aivan täysin. 

Iän taivas jo sarastaa, ku virkoan kokonaan. En lissää ennää isommin puita. Siirtelen vain kehälle jääneitä pätkiä ja kekäleitä tulleen. 

Siinä istun. Kahtelen suomaisemaa suuntaan, josta illalla tulin. Ei soi vielä teeret. Alakavat ihan näistä puolin. Tunteroisen puolentoista päästä aurinko nousee. Sillon on jo täysi peli päällä. 

Yhtäkkiä suon laijalta näkkyy liikettä. Kettu sieltä jolokottellee suolle. Hoksaan, että eipä kuulunu kuluneena yönä ketun haukkua. Aika ussein kuulee yöpyessä maastossa. Kettu ylittää pienen suon ehkä saan metrin päästä. Tiennekkö minusta. Paljo mahollista, mutta en tiiä. Sinne hävisi metän suojiin. 

Nuotiossa hehkuu ennää muutamat kekäleet. Kokuan kamppeet rinkkaan. Nousen suksille ja lähen purolle. 

Tullessani saarekkeen laitaan nään kurkiparin, joka piti seuraa läpi yön. Ajattelin mielessäni. Kiitoksia teille. Olitta hyvät yökaverit. Tiesin, että kairassa on kaikki hyvin. Suolla näkkyy lisäksi hanhipari. Jospa ihan pesittä täällä.

 

Jatkan purolle. Hanhet karkkoaa. 

Hiihtelen hilijakseen puronvartta ylöspäin. Ei näy mittää tuoreita merkkejä majavista. 

Puron mutkasta aukeaa suora. Suoralla epäröi kaulat suorana joutsenpari. Tottakai kuulivat hiihtoäänet. Yö käytti senverran pakkasella, että hanki kestää taas hyvin. Kulukeusin puroa ylös ehkä pari kilometriä. Väliltä löyty kakshi patoa, muttei vereksiä merkkejä majavan touhuista. Pikkukivilammilta käännyn takasi päin. Kohta ois vaihtunu posion puolelle. 

Ajattelin keritä aamun kantohangilla takasi autolle. Oli hyvä hiihtää lämpimässä aamuauringossa. Hanki kanto ja matka taittu joutusaan. Kuittarin laijalla pysähyn vielä mättäälle istumaan. Kuuntelin ja aistin kevättä. Taiton mättäältä suopursuja, hiersin niitä vähä sormienvälissä ja vein nokan alle. Lasken hatun rinkan päälle ja kallistun mättäällä töröttävvää keloa vasten. Laitan silimät kiinni ja annan aamuauringon lämmittää. Lintujen konsertti jo täyvessä äänessä. Teeret soi. Hanhipari palasi suolle. Ollekko sama. Luulen kyllä. Hanhet on arkoja ja saattovat ootastella näinni pitkään, että palasivat paikalle. 

Nousin taas suksille. Kohta ohitin kohan, josta illalla metot lähti. Nyt alueella oli hilijasta. 

Täällä isojen soijen kirjomilla alueilla on mielekästä hiihtää ja korostuu ennenkaikkea nyt keväthangilla. Ei tarvi ährätä ryteliköissä. Voi pukkia hyvvää tahtia kilometrikaupalla tarvihtematta ankarasti ratkoa sopivia väyliä. 

Puijen tyvillä jo lumi pakenee. Rungon ympärykset sulanu kuopalle. Mättäitä, kantoja ja varpuja pilikistää jo sieltä täältä ja niitä aurinko lämmittää. Lähes huomaamatta taival taittu ja maisemaa jäi taakse. Tulin seiteriojan kuusikkoon. Sieltä kohta isokankaansuolle. Suon itäpäässä soi teeret ja muutama kurki liikuskeli sulassa.

Ylitin murtosaaren kären, jossa hirvet oli kynsineet mäntyjen kylykiä ja siitä eilen karkkosivat. 

Vielä muutama kilometri mehtäautotietä. Kömysin sulan tienpätkän vallia pitkin autolle. Laskeskelin kilometrejä kertyneen kaikkineen vaijjaa kolomekymmentä. Äkkiä sitä kerty, keväthangilla hiihellen. Majavia ei näkyny. Ei etes tuoreita merkkejä. Mutta se ei liene tärkein. Enemmän on se, mitä koko reissu ja yöpyminen tulilla antaa kevväinen luonto ympärillä. 

Huhtikuussa 2018

Youtubessa video- Yö kiviojalla, majavapurolla 2018

Erätarina. Houkuteltu sonni

Houkuteltu sonni.

Lokakuinen ilta on kerinny jo pimiäksi. Pimiä joutu vielä nopiampaa, taivaan ollessa paksussa pilivessä. Taisi olla koko päivän. Raivuusaha roikkua kyhnyttää oikealla lonkalla ja kannattelen sitä varresta vaakatasossa, ettei teräsuoja osu uralla töröttävviin kivviin. Laskeuvun Kärryvaarasta kohti Karsikkokangasta, johon olin auton jättäny. Vasemmalle aukeni hakkuuaukion yli maisema Syötekylälle päin. Sieltä tuikki mökkien ja talojen valoja mustan metän keskeltä. Siellä täällä tuikkivat valot näytti pimiästä vaarasta laskeutuessa mukavalta. Hyvä ja kevyt oli olo itellähi.

-Tuolla mökkeissä istuu ihmisiä. Kaiken ikästä ja sorttista. Moni varmaan vahtaa TV tä työpäivän päätteeksi, tai muuten illan viihteeksi. Siihenhän se kuulostaa monilla paljolti menneen.

Joku tuolla varmaan selevittää työssä sattunutta tappausta puolisolle. Toinen vie Turrelle liiterinpäähän ruuan ja vaihtaa samalla juomaveen. Mietin, miten se toppuuttellee mehtuukaveriaan..

-söh, maltahan vähä.. no, istuppa oottamaan, niin laitan. Karkasihan meiltä hirvi, karkasihan, niin.. kyllä me se vielä kötjäytettään.. kööötjäytettään, mm.. No nyt, saa ottaa!

Jää kahtomaan koiran louskuttavvaa syömistä toviksi, mutta lähtee lopulta taloa kohti. Silimäilee illan tummaa taivasta. Tuulen pyörre juoksuttaa nokkaan savupiipusta hönkäsevän sytytys-savun. Arvelee emännän sytyttänneen pannu-uuniin tulen iijoki-seuvulla, hajusta päätellen. Naurahtaa itekseen.

Jossai pirtissä koululainen laittelee läksykirjat reppuun ja ilimottaa äitilleen läksyt tehyksi. Siirtyy tutkimaan eilen keskenjäänyttä askarettaan. Pahville liimattua hiekkaa ja pikkukiviä.  Siihen on tarkotus tehä vielä majakka, ku kesälomareissulla näki rannikolla majakan. Se oli siisti. Majakka on ollu koulupäivän aja kaapinpäällä, ettei pikkuveli siihen yllä.

Omatekonen, ensimmäisen hirven nahasta tehty reppu mylykkäsee selässä. Toinen viileke koittaa yhtenään lipsua raivuusahan valjaijen päältä olokavarteen. Korjaan asentoa. Kummathi käit on käytössä. Toisessa kannattelen raivuusahhaa ja toisessa on tyhjä bensakanisteri. Viis litraa kerkisin tännään sahata. Seittemisen tuntia olin palstalla. Vielä sinne jäi parin lyhyemmän reissun verran raivattavvaa. Näissä mietteissä olin kerinny jo pitkälle alas hiekkasta, mutkittelevaa rattorinurraa. Tuossa aikasemmin olin säpsähtäny vierestä pölähtävvää riekkoa. Naurunremakankans höpötti peikkoa ja liiti kangasta alaspäin. Toinen lähti heti kohta alempaa, muttei puhua pukahtanu. Valakonen vilipattava riepu sukelsi hämärään. Tuon mutkan takana tie ylittää kankaalta laskevan ojan ja tie taittuu vasemmalle ja liittyy Karsikkoperäntiehen. Siinä mullon levikkeellä auto.

Laittelen raivuuvehkeet konttiin ja lähen ajamaan. Kilometrin verran ihmettelen, miten tämä tie on näin löysä tai luiru. Teen muutaman mutkan ja arvelen renkaasta johtuvan, liekö ihan tyhjä. Pysähyn ja vilikasen ovesta takarengasta. Tyhjähän tuo on surkia. Mietin hetken ja lähen ajamaan. Jos ajan lähimmän talon kohalle ja kysyn talosta, onko antaa ilimaa, jos auttaa paikata. Hajotkoon lopullisesti jos hajoaa. Ei kuitenkaa oo ihan heti sen olosta taloa, että sieltä välttämätä ilimaa löytys, eli kompuraa. Pikku mökkejä vain. Minäkää, vaikken kovin ujo oo, en herkästi kehtaa mennä heti apua kysymään. Muistelen lähellä olevan isomman talon halleineen, mutta soitan kuitenni lopulta isille, että mitenhän tuon tekis, koittasko paikata ja kysys ilimaa joltai. Kysyn, tunteeko tästä läheltä jonku, kelle kehtaisin soittaa ja kysyä apua. Kuulema pariki tuttua taloa siinä ois lähellä, mutta sitte meinasi, että lähtevät  äitinkans käymään mutkan. Ilta ajelulla. Ottavat kompuran täytenä matkaan ja paikkauspullon, jos löytyy. Hoksasin jo ehottaa, että ottavat meiltä varastosta kesärenkaan matkaan, niin muistin, että varaston avvain on mulla täällä autossa. No toisessa varastossa on entisen golfin renkaat, mutta eihän niissä maha jaot passata. Lähtivät tulemaan kuitenni kompurankans. Otan renkaan irti ja tutkin sen pintaa.

-Mahoton ku on siliä! Eihän tässä oo pintaa ennää yhtää. Olipa hyvä, ku sattu olemaan tämä kesärengas.

Olin vasta vaihtanu talavirenkaat, joista yhessä oli melekonen pahka. Kuos oli ilimeisesti pettäny. Jätin taakse sen tilalle kesärenkaan, että hommautan parin talavikumeja Pasilla.

Pyörittelen rengasta ja puhistan pintaa.

-No siinähän tuo töröttää. Kivihän siihen on painunu.

Kitkutan pihteillä kiveä irti. Juuri siitä kiinni saa. Lopulta saan sen pois kumista. Ja onhi melekonen nuolenkärki. Kolomatta senttiä pitkä ja terävä kivi.

-Löysipähän tämähi tappaus minut täältä Syötteen takkaa karsikkoperäntienvarresta. Itekseni uksin. Meinaa naurattaa.

Tuosta parin viikon takasesta raivuupäivän illasta havahun takasi nyt kuluvan ajan matkaan.
Käännyn Ylitalon kohalta maston tielle. Ohitan ''tiedon puun'', joka jää heti risteyksestä käännyttyä oikealle puolen. Sille anto nimen Pisteenkoulun aikanen opettaja , ku käytiin sillon Jukuassa retkellä koulusta pittäin. Minun on täytyny olla muistaakseni ykös luokalla. Lahonnu se on jo melekosesti, mutta ollu komia vahvaoksanen koivu jokatappauksessa. Pitkät muhkuraiset oksat harottavat kauas sivuille ja puu on meleko matala.

Maston tie kerkiää jatkua reilun sata metriä, jossa ensimmäinen mutka kääntyy oikealle ylöspäin Jukuaa. Oikeata puolta seuraa Ylitalon pihapeltoja kiertävä vankka kuusikko, jonka sisässä makkaa vanhaa koottua kiviaitaa. Oisko pellosta nostetuista kivistä tehtyä aitaa karjalle? Vasen puoli on vesakkosta taimikkoa pitkän matkaa, paitsi heti tiehaarassa, jossa on isomman puuston saareke. Ensimmäisen mutkan jäläkeen on tiessä jo niin huonoa pätkää, että jätän auton mutkaan, taimikossa olevaan syvennykseen.

Oon menossa hirviä houkuttelemmaan. Ilimotin jo aijemmin Antille, että voisin käyvä Jukuan päällä koittamassa. Entisen Pentin palstan yläpäässä. Siinä missä tiet haarautuu, toinen Jukuaa suoraa alas, ja toinen viistoon Ruuhensuollepäin. Siinä risteyksessä, jossa on pitkään ollu nuolukivi.
Muutama hirviporukan mies oli mehtuu lomalla ja menivät illaksi kyttäämään pelloille.

Otan peräkontista repun. Asepussista paukkulootasta neljä panosta taskuun ja lootan laitan repun pikkutaskuun. Pyssyn otan kätteen, ku siinei oo kantohihnaa, mistä olalle laittaa. Pyssy on muutaman vuojen mulla ollu vinsesteri. Winchester m94 kaliiperissa 30-30win. Mahottoman mieleinen pyssy käytännöllisyyessään varsinni hirvihommiin. Lännen asseet siinä, ku suomalaisethi perinnepyssyt, tai Suomessa jo aikonaan käytössä olleet asseet on mulle erityisesti mieleen.

Heilautan repun selekään. Tästä omatekosesta repusta on tullu mieleinen eräreppu lyhyemmille reissuille. Sielläi raivaushommissa ollu käytössä eväs- ja tavarareppuna.

Repusta mietteet palailee parinviikon takaseen, jo pimiäksi kerinneen raivausreissun iltaan.

-Oli sei.. jännä se on tuo mieli toisinaan. Sillon oli niin rentouttava olo. Sanosko vetreähi.  Sopivasti vyysisen työn ja hyvän päiväsaavutuksen seurauksena vissiin, että mukava oli lekutella pimiässä alas Kärryvaaraa. Nähä tummassa maisemassa Syötekylän vaarojen kumpuilevan rajan, hämärtyvän illan taivasta vasten.. ja mökkien tuikkivat valot.  Vaikka sei rengas meni, niin ei isommin harmittanu. Joskus ottas hermoille melekosestikki.

-Syttyköhän Turren emännän pannu-uuni kerrasta. Vai pääsiköhän isäntä uksimaan? Saatto uksia vaikka syttyhi.

-Koko lehtikö piti sumpata.. Enkait minä iijokiseuvusta käytä, ku hyvä jos puolet.

Vaikka mistäpä tuon tiiän, vaikka isäntä on lupsakka ukko ja kehuhi.

-Sinä se saat niinhi vähillä lehillä syttymään, etten aina itekkää kehtaa kokkeilla. Työkaverihan tuo sano, että ku emäntäsä kuulema kerrää naapuriltai lehet ja nokkeuttaa heijän piippusa mahottomalla sumppaamisella. Oli kuulema emännälleen sanonu, että sinä se et halakoja vissiin tuohon lämmitykseen tarvikkaa.

Irrotan ajatukst taas tuosta mielikuvitusleikistä, jota toisinaan tullee huvikseen harrastettua. Toisinaan mietiskelen kuvvaavia pätkiä erilaisista tilanteista, että jos joskus seleviäis kirjottammaan ja käyttäs niitä tarpeen tullen. Onhan se kehittävvää mielikuvitukselle.

Laskeva aurinko paistaa matalalta Ylitalon peltojen yli tielle, jota kävelen. Niin allaalta se jo paistaa, että tien laitaan tuulen juoksuttamat ruskalehet jättää pitkinä venyviä varjoja sivulleen. Koitan kävellä ripiästi, mutta kohtuu hilijaa. Eihän tuota tiiä, jos jo välillä pölähtää hirveen pahki. Nousen jyrkimmän kohan ennen mastoa, jota vesisatteet syö aina huonoksi, ja niin se on parasta aikaahi. Isoja kiviä törröttää siellä täällä ja sajeveen syömä rotko kiemurtellee melekeen keskitietä. Oikasen maston juuresta oikealle kääntyvään haaraan ja jatkan sitä loivasti alaspäin, kohti kuluman rinnettä. Pitkän suoran päästä näkkee matalan rytelikön yli suoraa Sarajärveä kohti komian alavan maiseman. Suoran päässä tie tekkee loivan mutkan taas vasemmalle ja jatkuu vielä mutkitellen kuusitaimikon läpi risteykseen, josta aijemmin mainihin. Siihen Pentin palstan yläpäähän. Hiliennän kulukuni jo meleko hiipimiseksi reilusti ennen risteystä. Pysähyn välillä kuuntelemmaan. Tienvarressa räpistellee pyitä. En saa niitä silimiin, mutta hyvin kuuluu äänet. Pieneen mutkaan kumpareelle paistaa yhä komiasti aurinko. Siihen ku pääsen, en nää kertakaikkiaan etteenpäin. Käsi hatunlierin jatkona varjostaen nään sen verran tietä, että pääsen taas varjon puolelle. Hiivin hilijaa risteykseen. Ei kuulu eikä näy mittää. Risteyksessä on näkkyy kaks nuolukiveä. Melekeen perinteisellä paikalla, mutta joku tuonu tähän risteyksen tällehi puolelle, oksan nokkaan toisen kiven.

Alunperin olin aikonu näille seuvuin jäähä houkuttelemmaan, mutta päätän siirtyä kuitenni vielä syrjempään, kohti Kauniinlamminvaaraa. Käveleskelen hiliaa vasempaan haaraan. Pysähyn välillä kuuntelemmaan. Koitan tavottaa kaikki maholliset ympäristön äänet. Rasahukset tai kahinat. Tiaiset piipittää syksyn sävelellä siellä täällä. Vielä joku rastashi votvottaa yli lentäessään. Taakse jo jääneet pyyt kuuluu viheltävät sillon tällön.

Tie on melekosta muhkelikkoa. Mastolta jonkumatkaa se on vielä hyvinni maasturilla ja jopa tavallisellai autolla ajettavvaa, mutta tässä jo siinä rajolla maasturillakkaa. Osin heinittyny tie laskee loivasti alaspäin. Vasemmalla edelleen kuusitaimikkoa, tai oikeastaan jo taimikkoiän yli päässyttä mehtäähän tuo on, ollen kuitenni meleko sakiaa. Seassa jonkuverran koivua. Ainai tässä tienvarressa. Oikeapuoli on isompaa, jo harvennettua männikköä. Tuun kohtaan, jossa uran varressa kuusikon puolella on vähän matkaa aukkoa. Varmaan harvennettuja puita varten ollu pinoaukko. Ohitan aukon ajatellen, että katon vielä alempaa hyvän paikan, josta nään sopivasti ympärille. Tuun lopulta meleko pyöreään kääntöpaikkaan, tai tämähi saattaa olla aukko puupinnoille. Läpimitta on ehkä kolokytäviis metriä. Tiensuunnassa suoraa alas on aukon perällä kumpare, jonka yli lähtee oikealle kaartumaan mehtäkonneen ura. Kummun vasentapuolta väistäen varsinainen tie jatkuu vielä jonkumatkaa alaspäin. Aukon vasen puoli on kokonaan sammaa sakiaa kuusikkoa, jota ollu jo pitkän matkaa. Oikealle puolen näkkee mehtään vähä pitemmällekki. Mietin tovin siinä paikkaa, johon asetun. Päätän aluksi jäähä tulopuolen päähän aukolle, että jos saan vastauksen ja hirven tulosuunnan seleville, vaihan sitte sen mukkaan paikkaa vastakkaiseen reunaan aukkoa oottamaan.

Muutaman minnuutin hiliaa olon jäläkeen äännän ensimmäiset varovaiset kontaktit. Muutama lyhyt ynähys. Vähän kupillaan olevia kämmeniä piän torvena suun ympärillä. Etusormilla nokkaa kiinni nipistäen.

-Nah.. nnah.. nah..

Kuuntelen hyvän aikaa. Pieni tuulenvire henkäilee ajottain. Kuitenni niin kevyesti, että äänet kantaa ja kuuluu hyvin. Kuulen auton ajavan Ruuhensuontiellä. Heinät huojuu kevyesti tuulessa. Latvat humisee hilijaa. Hiiri rapistellee lehtien seassa. Rapina loppuu heti, ku käännyn kahtomaan äänen suuntaan. Hönkäsen kevyesti. Nään ohuen höyryn lähtevän taaksepäin, melekeen tietämyöten, josta tulin. Tuuli pyssyy samana. Ei pyörteile. Houkuttelen nyt jo varovasti kovempaa. Äännän jo pari pitempää, vähän vapisevvaa naaraan ääntä. Jään taas kuuntelemmaan.

Oon kerinny kymmenen minnuuttia tai vartin verran houkutella. Mielessä kerkisi jo käyvä, että lähen kohta pikkuhilijaa kuulostellen takasi päin. Autolta tänne tuli kaks kilometriä, niin palatessa kerkiää pimetä jo melekosesti.

Yllätyn ja lämmin sävähys käy sisällä, ku kuulen eestäpäin muutaman saan metrin päästä vastauksen, joka kuulostaa kuitenni naaraan ääneltä. Samallainen vähä korkea ''nah''. Usiamman kerran. Jatkan houkuttelua paikallaan ja vastaukset vain kiihtyy. Aina perrään, ku ite annan muutaman äänen, kuuluu vaaralta vataus. Justiin sieltä suunnasta josta toivon sen tulevan.

Käännyn välillä kahtomaan taakse ja sivvuille. Silimäilen tarkasti syvemmällekki mehtään. Joku uros on voinu tulla hilijaa eri suunnasta ihan lähelle. Oon sen kokenu muutaman kerran. En kuitenkaa huomaa näköpiiristä mittää. En kuule hilijasia liikkumisen ääniäkää mistää.

Vastailemmaan alakanu hirvi kuuluu liikkuvan alaspäin rinnettä. Liikkumisen äänet ei kuulu vielä, mutta vastailun äänet valluu hilijalleen alaspäin. Sillon erotan seasta muutaman kerran uroksen äänen. Syke nousee. Uros vaikenee taas ja kuuluu vain naaraan osin kiivastaki öhkintää. Olin hilijattain kuullu semmosenni ilimiön, että sonnin mukana, jos sattuu olemaan naaras, saattaa se estellä kovastikki sonnia menemästä toisen naaraan luo. Nyt taitaa olla kyse just siitä.

Yhtäkkiä tullee hilijasta. Naaraskaa ei anna parriin minnuuttiin ääniä. Sillon arvaan sonnin olevan tulossa jo lähellä ja naaras on jääny kauemmas. Olin hetkeä aijemmin, ku kuulin vastailijan liikkuvan alaspäin, siirtyny ite aukon laitaan, että oon oletetun tulosuunnan vastakkaisella puolella.

Seison hilijaa paikallaan. Kuuntelen. Heinät niijailee. Oksat juuri ja juuri liikkuu puissa. Eessä olevan kummun takkaa on puijen välistä näkyvän metänrajan päälle noussu kuu. Puolikkaana möllöttää. Sillon kuulen hilijasta liikettä kummun vierestä kiertävältä heinittynneeltä tieuralta, kummun takkaa. Syke jumpsii korvissa. Hengitän hilijaa. Sammaan aikaan, ku kuulen, hiipii iso tumma hahmo näkyviin kummun takkaa. Kääntyy tietämyöten kohti ja tullee kummun viereen asti. Nään heti vaaleammat sarvet, jotka keinuu hittaasti kävelyn tahissa. Sonni pysähtyy ja nostaa päätään. Önähän varovasti lyhyen, hilijasen äänen. Tälläkertaa vain toisella käillä nokkaa nipistäen. Hirvi jatkaa tulemista. Päästää kummun nurkalla kimakahkon ölähyksen ja kaartaa poikittain minun ja kummun välliin. Olin nostanu pyssyn hittaasti hirven suuntaan pikkuhilijaa. Matkaa on reilu kakskytä metriä ja arvaan hirven lähtevän kiertämään minua. Tekevät niin enimmäkseen, jos ovat yhtää epävarmoja. Koittavat päästä hajun puolelle. Sonni päästää toisenkerran vähä matalamman öhkäsyn. Otan lavan jyvälle ja puristan. Laukausta en ite huomaa, tai muista. Kaijun korkeintaan, joka hetken soi metän päällä ja hiipuu hilijaa maisemaan. Sonni tipahtaa etupää eellä maahan ja jää potkiutummaan. Lähen heti kiertämään sonnin seläntaa kummulle, että lopetan sen mahollisimman nopiaa. Ku kierrän sonnia, makkaa se ihan liikkumatta, mutta ku alan päästä sen taakse, rupiaa se konkoilemmaan ylös. Etupää ei ota alleen, mutta takajalat puskee pystyyn. Kummulta muutaman metrin päästä tähtään niskaan ja ammun lopetuslaukauksen. Siihen sonni jää lopullisesti. vähän korahtellee ja puhaltaa parikertaa. Kierrän vielä varovasti selän puolelle. Katon hetken sen liikkeitä ja arvelen lopullisesti huovun loppuneen. Rinta ei kohhoile ennää ja silimät on pysähtynneet, eivätkä reakoi kosketukseen. Käännän alle taittuneen pään oikein ja pistän veret ulos.

Ilimotin kaajosta porukalle. Hämärä alako joutuin hiipimään päälle. Pelloilla kytänneet ja pari muuta miestä lähti tulemaan haku hommiin. Kerkiän ite suolistaa hirven ja viimesiä toimenpitteitä tehessäni alako kuulua neliveto hiasen möyrintää ylempää tieltä. Heti kohta alako näkyä keikkuvat valot, tulijoijen jyrrätessä patikkosta tietä alas.

Tämä hirvi tuli harvinaisen tarkon käytettyä. Sarvet, toisen lapaluun ja nahan otin itelle. Lihat luonnollisesti jaettiin porukalle. Suolet hain myöhemmin ja vein kyttäyskojun haaskalle ketun syötiksi. Samoin päästä loput, ku olin sarvet ottanu. Kysyin lihanlaiton roippeet muiltai, ketkä tässä lähellä lihansa kotona laittovat ja vein, keltä sain, nehi haaskalle.

Mullon ommaa taloa ajatellen ollu pitkään ajatus, että ku sen toivottavasti joskus rakennan, on siinä erityinen huone. Vähä niinku talon pieni kirjasto. Sinne talletan ja laitan esille parraimpia metästysmuistoja ja elämyksiä. Yhessä kavereijen kans koettuja tärkeitä hetkiä valokuvina. Riistataulun, johon oon pistelly neuloilla kaikki saaliit, jota näiltä kotimaisemilta oon aikanani pyytäny. Huoneeseen tullee pöytä, jossa voi ryypiskellä tuttujenkans kahvit, teet, kaakaut ehkä likisattu nisupullan kans. Muistella yhteisiä ja kunki omia kokemuksia ja tilanteita. Lukea eräkirjallisuutta. Ehkä omia päiväkirjoja tai tarinoita. Siellä huoneessa tullee varmasti olemaan tämän sonnin sarvet ja lapaluu, johon kuvitan polttopiirroksen tilanteesta. Tämä on ensimmäinen täysin tyhjästä houkuttelemani sonni, jonka sain kaajoksi vielä. Usseita oon houkutellu, muttei niistä oo kärsiny kaataa, tai en oo ollu hirven pyynnissä. Ainut asia, jolla tämän muuttasin vielä täyvellisemmäksi kokemukseksi itelleni, ois se, että oisin ollu ajankanssa kauempana selekosessa, entisaikojen pyyntimiesten lailla, ja siellä kaatanu tällä konstin varovaisen hirvisonnin. Mutta tämä aika tahtoo olla tätä. On harvon mahollisuus viettää pitempiä reissuja selekosissa, jos näitä niiksi voi ennää sanoa. Mehtäautotiet änkeypi jokapaikkaan ja autolla liikutaan pyyntimaille, jos ei satu asumaan pyyntimailla. Mutta toivottavasti joskus asun, että saan pihalta lähteä mehtään. Toivottavasti joskus tullee se aika, että saan hortoilla kiireettä mehtuureissuilla. Haistaa puhtaan metän. Naavaset korpikuusikot. Suomaiseman tuoksut. Kuulla vain luonnon ääniä. Torkkua erätulilla tummassa syysyössä. Pohjanpystykorvan kans. Tiiän miltä se tuntuu, mutta en oo siellä nyt. Sinne kuitenni kaipaan. Uuestaan ja uuestaan.

Janne Kummala 2018

Ensimmäinen sahaveistos 2016

Ensimmäinen sahaveistos

Se oli vaivaisukko. Jos ei lasketa kerran pikkupoikana halkoja sahatessani yhtä puolen metrin krokotiilin veistoyritystä, joka sekin jäi alkutekijöihinsä. Lahosi navetan nurkalle. Tai kapustaa, jonka koivurangan päähän, niihin samoihin aikoihin velipojankans hangilla mehtähommissa veistelin ja istahin kaakaulle. Eväänä luultavasti ohrarieskaa HK-sinisellä ja paksulla juustolla.

Mutta nyt tämä ensimmäinen veistos. Oulussa rakennustöissä osin tutuksi tullut mies Oulun pohjoispuolelta otti sattumalta tavatessa puheeksi, että onnistuisko minulla veistellä vaivaisukko, jos hän toimittaa mäntypölkyn minulle Sarakylään. Hän oli luvannut joskus Kuivaniemen kirkolle hommata vaivaisukon, nyt se tuli ajankohtaiseksi. 

Vastasin kysymykseen, etten ole vielä ensimmäistäkään sahaveistosta tehnyt, mutta luulisin sen onnistuvan. Olihan jo aika koittaa, koska veistelyä olin pitkään aikonut.

Mies toimitti pölkyn kotipaikkani pihalle. Menin pölkkyä tutkimaan ja ensimmäinen ajatus oli, että eikö se tuon isompi olekkaan. Puolitoista metriä pitkä ja noin 45 cm halkaisijaltaan. Siirsin pölkyn rantteelle ja tartun moottorisahaan. Näin jo ukon pölkyn sisässä, niin ei muuta kuin ylimääräistä poistamaan. 

Merkkasin karkeasti hatunlierin ylä-ja alareunan, leuvan, olkapäät, takinliepeen ja kenkien tason. Seuraavaksi sahasin jonkinmatkaa sivulta profiilia ja sitten edestä. Siitä jatkoin tarkentelua yläkropan osalta. Lopulta jalat ja sauvan. Toisen jalan katkaisin tarkoituksella, olihan kyseessä vaivaisukko, eli vaiva täytyy olla. Toisen käden veistelin kolikkolipasta pitävään asentoon, mutta lipas päätyi ilmeisesti muualle? Pyöristelin vielä sahalla sieltä täältä, eli sahalla niin pitkälle kuin mahdollista. 

Veistos sai seisoa kuukauden semmossaan hallissa, kunnes tulin taas jatkamaan. Nyt otin rälläkän (kulmahiomakone) ja siihen puuntyöstölaikan, jossa on kuin moottorisahan hampaat. Lisäksi pari talttaa, joita käytin muutamiin ahtaisiin paikkoihin ja kasvoihin. Rälläkällä veistelin hatunlierin, kaulukset osittain, vaatteiden rypyt ja silottelin sahan jäljiltä pintoja. Näin veistos jäi kesän yli päivystämmään taas hallin harmaita seiniä seuranaan vain jokunen kulkukissa ja kärpäset ikkunoissa.

Asiakas otti syksyllä yhteyttä ja kyseli, onnistusiko veistos saaha ensimäiseksi adventiski valmiiksi. Lupasin, että onnistuu. Niin kuskasin hiljasen miehen hallista kotiini toiselle puolen kylää ja ukko pääsi sosiaalisten halkojen seuraksi halkovarastoon. Täytyi välillä käydä ihan komentamassa, kun rupattelu kävi liian kovaksi. 

Siellä halkovarastossa hioin vielä rälläkällä lamellilaikalla (eri karkeuksisia hiontalaikkoja) isot pinnat paremmaksi. Jätin kuitenkin työnjälkeä ja toiseski, kuten usein on, asiakkaalla on jokin hinta ajatuskena, johon pyrkiä, se rajoittaa usein työn viimeistelyn määrää eli tarkkuutta. No tämä vaivaisukko toimii ja ehkä kuuluukin olla suhteellisen pelkistetty. 

Lopuksi asiakkaan toiveesta maalasin veistoksen pensselillä perusväreihin ilman sen tarkempia yksityiskohtia. Työ kesti karkeasti noin kuusi tuntia. Veistosksesta löytyy video youtubesta kanavaltani- J.Kummala tai suoraan haulla: puun veistoa- moottorisahaveistos. Tässä suora linkki: https://www.youtube.com/watch?v=-C6BD3ZlVmA

Niin vaivaisukko golfin peräkonttiin ja sovittiin tärskyt Ranualle, jossa myös asiakkaalla oli käyntiä. Vaivaisukko, olkoon nimensä Wiljami, siirrettiin volvon konttiin ja matka määränpäähän alkoi. Näin tiemme erosivat ja sen koommin olen kuullut Wiljamista vain Rantapohjan lehtijutussa, joka sekin vaati hupaisasti pienen oikaisun, mutta ei siitä sen enempää. Nyt Wilajami ottaa kirkkoväkeä vastaan Kuivaniemen kirkon eteisessä. Käykäähän tervehtimässä!

J.Kummala

Sarakylän, kotikyläni tulevaisuus.

Sarakylä

Meillä on täällä huolenaihe. Kotikylämme, Sarakylän tulevaisuus. Mikä on tämä Sarakylä? Kylä Pohjois-pohjanmaanlla, Koillismaalla, Pudasjärven pohjoisin kylä, Lapin rajaa vasten. Naapureinaan Ranua, Posio ja Taivalkoski. Laajan kylän läpi virtaa Livojoki, joka edelleen yhtyy Iijokeen Pudasjärven keskustan liepeillä. Sarakylään ja sen historiaan löytyy kohtalaisesti tietoa ihan hakusanalla -Sarakylä, joten en tähän toviin siitä enempää. 

Sarakylä suorastaan porskutti ja kukoisti karkeasti 100-150 vuotta. Kouluja oli useita, samoin kauppoja. Väkiluku reilua 2000 asukasta. 

Tuossa 2016 on havahduttu unesta siihen tosiasiaan, että kylä meinaa päästä hiljenemään ja kuolemaan. asukkaita enää noin 400. Kyläkauppa lopetti muutama vuosi sitten. Samoin pankki. Jäljellä on Rytingin Tarmo-lähikauppa. Ala-aste vielä sitkuttelee, mutta sen lakkauttaminen, jos niin käy, taitaa olla viimeinen niitti..

Meillä on täällä hyväkuntonen tilava koulurakennus jopa 100 oppilaalle. Oppilaita on enää alle 30. Eli lapsiperheitä ei enää montaa ole. 

Miten se näin on päässy käymään? Erittäin mukava sopiva pikkukylä kauniin luonnon ympäröimänä. Itäpuolella komeat vaaramaisemat. Lännessä soiden pilkkomat kankaat ja harjanteet. Livojoki sivuvesistöineen. Lähimmät keskukset, Pudasjärven keskusta, Posio ja Ranua noin 60 kilometrin päässä. Seuraavat isommat, Oulu, Rovaniemi ja Kuusamo vajaan parintunnin ajomatkan päässä. Kyläläiset tunnetaan ja molemminpuolin luotetaan. Yhteishenki on hyvä ja lämmin. Toimivia seuroja ja yhdistyksiä on vielä useita. Sarakylänalueen kyläseura, useita metsästysseuroja, Rauhanyhdistys, Maa-ja kotitalousnaiset, Nuorisoseura, Kalastuskuntia ja osuuskuntia ynnä muita. Suurin vuosittainen tapahtuma lienee vattumarkkinat loppukesästä. Kyläseura pyrkii edelleen aktiivisesti järjestämään toimintaa ja tapahtumia yhdessä muiden tahojen kanssa. Retkiä, Nuotioiltoja, uudenvuoden vastaanottajaiset, sarakylän hiihto-cup, ja monenlaista muuta. Nyt muutaman kesän kesäkahvila vanhalla kaupalla pankin tiloissa. Mukava kohtaamispaikka kyläläisille. Syötteen puolella naapurikylämme Metsälä on monessa mukana tekemässä yhteistyötä. Ovat osana kylämme toimintaa.

Kylällemme on muuttanut kolmen viimevuoden aikana muutama eläkeläis pariskunta eteläsuomesta mm, Vantaalta, Imatralta, Kuopiosta ja Forssasta rikastuttamaan kylän elämää. He ovat innolla lähteneet mukaan toimintoihin. Hyvät harrastusmahdollisuudet ovat yllättäneet heidät, samoin kuin seuralliset ihmiset ja hyvät, mainiot marjamaat. Lisäksi on muutama työikäinen jotka käyvät kylän ulkopuolella töissä. Tällaisia rohkeita nyt kaivataan.

Suurin syy muuttotappiolle lienee työpaikat, eli niiden puute. Ennen oli taloissa tilat ja metsätyöt työllisti. Oli helpompi jäähä kotikylälle jatkamaan tai perustamaan omaa tilaa. Metsureille riitti töitä ennen koneiden lopullista yleistymistä. 

muutamia yrityksiä kylällä edelleen toimii ja työllistää muutamia kymmeniä. Osa kulkee kauempana töissä. 

Nyt nuoriso, jonka täytyy lähteä muualle opiskelemaan, jäävät tahoilleen työllistymään. Paluumuuttajia ja uusia tulijoita ei enää juuri ole, joten ei lapsiperheitä koulun säilymiseksi, ei asukkaita palveluita tarvitsemaan, ei kylän elämää ylläpitämään ja kehittämään. Tämmöinen on ollut lukemattomien kylien kohtalo suomessa. Onko asialle jotain tehtävissä?

Mielestäni on! Syvälle juurtunu halu ja ymmärrys säilyttää maaseutu ja pikkukylät asuttuina ja elinvoimaisina, terveinä ja turvallisina kasvu-ja elinympäristöinä kaikenikäisille, jossa tottakai tärkeimmässä osassa nuoriso, eli tulevaiuus. 

Maaseutu antaa monia vahvuuksia ja eväitä elämään jollaisia vastaavia ei muualta helposti saa. Ikään kuin pohja koko tulevaisuudelle, jolle on hyvä koota myöhemmät opit maailmalta.

On tottakai selevä, että työn löytyminen sivukyliltä on haasteellista, etenki näin pieneksi päässeen kylän, mutta ei mahdottomuus. Alkuun tarvitaan rohkeutta, rohkeutta yrittäjyyteen, joka luo mahdollisuuksia työllistyä ja jopa työllistää. Uskon täälläkin, kuten monet muut, että esimerkiksi kaupalla eläisi vielä ja sille olisi tarvetta. Kesät ois hyvää aikaa valtavan mökkiläismäärän vuoksi. Tärkeää olisi myös, että kyläläiset ja lähikylät käyttäisivät omaa kauppaa, jos sellainen olisi. 

Sitten on maatalous ja metsään liittyvät mahdollisuudet. Matkailu. Syöte vetää jo valmiiksi matkailijoita lähelle, samoin Ranua. Osaavalle tekijälle sekatyöpalvelu. Päätteellä tehtävät työt, kun on hiljattain valmistunut valokuituverkosto kylällemme. Pienimuotoiselle hoivapalvelullekin olisi kysyntää.

Kun rohkeita paluumuuttajia ja uusia asukkaita tulisi, kasvaisi myös palveluiden tarve, joka mahdollistaisi niiden järjestämisen, jotka edelleen taas työllistäisivät useita. Alkuun päästyään monet seikat siis kasvattavat toisiaan. 

Täällä nyt kuumeisesti mietitään kukin tahoillaan ja kyläseuran kesken, kuinka saataisiin kylä säilymään ja elpymään. Rohkeita uusia asukkaita. Työpaikkoja. Palveluita. Tapahtumia ja virikkeitä.

Kirjoitin tällaisen tekstin, joka on tarkoitus lukea ''dokumenttiin'', jollaista olen pikkuhiljaa tekemässä kylämme puolesta, Toivon tavottavani niitä ihmisiä, jotka kenties suunnittelevat maaseudulle muuttoa. Ihmisiä, joilla ei valmista paikkaa ole, johon olisi juurtunut, jotka etsivät uutta rauhallista ympäristöä ja kyläyhteisöä, johon kuulua. Täältä se löytyy, tule tutustumaan! olet tervetullut!

Dokumentissä tämän viestin lisäksi tulen esittelemään kylän vahvuuksia, harrastusmahdollisuuksia, kenties toimivia seuroja, kylää ympäröivää kaunista luontoa sekä joitain tapahtumia. Ajatuksena on myös koota tietoon mahdollisesti myytäviä kiinteistöjä kylän alueelta. Toivottavasti tämä tuottaa tulosta ja positiivisia tuntemuksia sivukylien ja maaseudun puolesta, 

Sarakylän puolesta- Janne Kummala -j.kummala

Erätarina. Majavan mailla

Majavan mailla 

Ensimmäinen majavanpyyntikevät menossa. Näillä seuvuin niistä ei paljo tiietty. Muuan ukko vain, jotka ovat perimmäisiä puroja kolunneet. Millon lie tänne ensimmäiset tulleet, sitä en tiiä ja tuskin kukkaa. Ainakkaa tarkalleen. Ei ihan kymmentä vuotta vielä, ku näin tuluvan tuomia majavan pätkimiä haapa mulikoita tuossa Kouvanjoella, mutten sen suuremmin niitä alakanu selevittämmään. Vuosikauvet kuleskelin metillä aikalailla oman seuran mailla, käsittäen Jukua ja murrontien seuvun, Palovaara ja sarvivaarat, vaikka valtionmaita ois laajasti Posiolle ja Taivalkoskelle päin. Kalareissuja tuli joskus tehtyä ylemmäs Kouvan,- ja Livonjoelle, mutten koskaa törmänny majavan tekosiin. Ainakaa en muista. Viimesyksynä yhellä reissulla Kortejärven yläpuolelle Kouvanjoelle erästä asiaa toimittammaan, oli siellä taas tuoreita majavan ruokapuita virran tuomana.                        

Nyt kevväällä päätin selevittää missä ne on. Paavon ja Heikin kans hiiheltiin pätkä Kouvanjokea, Sivakkaojjaa ja Lintuojjaa löytämättä mittää merkkejä.  Seutua miettiessäni ja karttaa muistellen ajattelin hyväksi vaihtoehoksi Suvannonojan Luokanjärven yläpuolelta. Kävin siellä yhtenä aamuna hiihtelemässä melekeen Luokanvaaran alle, mutten vieläkää nähny mittää merkkejä. Kevät oli vielä tulollaan, vasta vaiheessa. Puron pohjia sillon hiihin. Sulista ei ollu tietoakaan, muutamaa aukkoa lukuun ottamatta, missä virta vuoli jääkantta.
Kylällä muutaman tutun kans niistä raatattiin. Jotka tuolla syrjemmässä kans joskus kulukevat tonkopuroilla ja millon milläki asialla, marjastamassa.

 
Heikkilän Ippeli tiesi Suvannonojalla olleen majavan paikka jo pitempään justiin siinä Luokanvaaran alla. Muutaman päivän päästä ajelin taas Kotakankaan tiehaaraan ja siitä hiihtelin Luokanjärven pohjoispäähän ja oikasin ensimmäisen mutkan suoraa sinne, missä viimeksi olin kerinny käyvä. Siinä jo välillä törmäsin viime kesänä kahteen kaajettuun haapaan ja varma tunne majavien löytymisestä hiipi mieleen. Muutama sata metriä siitä ylöspäin kuulin puron kohinan ylempää ja aavistelin, että joko pato sieltä kuuluu. Hiihtelin hilijaa lähemmäs. Kohina kuulu koskenpätkästä kuusikosta, jossa puro puotteli  jyrkemmästi. Jatkon ylöspäin. Alako kuulua uutta kohinaa.  Purossa sattu semmonen vajaa sata metriä suoraa, jonka päässä häämötti puolimetrinen puotus. Kiikaroin sitä ja arvailin, että oisko se tuossa. Luulisin sen olevan isompi. Se oli semmosen viis metriä leviä, eikä puro juuri tuluvinu ku äyräille. Ei näkyny liikettä purolla. hiihtelin lähemmäs ja jätin sukset pois, ku jalakasin pääsi hangella hiliempaa. Kävelin lopulta padon tapaselle asti ja sen alla oli sulan reunassa tuore syönnös paikka. Oksia oli kaluttu puhtaiksi ja vastarannalla syksyllä kaajettuja haapoja joista yks, sylintäyteinen, oli jääny konkeloksi. Majavalla vastustanu, naurahin itekseen. Ison vaivan näki kaataessaan tuommosen tukkipuun ja konkeloksi jäi. Vai liekkö hirvet tilanneet kaajon. ne siihen yltäs parrailleen.

Majava oppilaana iliman aijempaa kokemusta tulin siihen tulokseen, että tämä padon tapanen on joku harjotustyö, tai sillä on joku muu virka. Kävin sukset alempaa ja jatkoin ylöspäin. Heti, ku alemman padon kohinalta kuulin, kuulu ylempää saan metrin päästä kahta kovempi kohina. Sinne kiikaroin ja siellähän se oli. Toistametristä patovallia näky puijen välistä ja välillä oli taas lissää syönnöksiä, ihan tuoreita. Jätin sukset taas pois ja aloin selevittämään patoaluetta tarkemmin jalakasin, ku niin oli kätevämpi kulukea välillä tihiässäki puustossa ja vesakossa hangen kantaessa. Pavolla on pittuutta varmaan pian neljäkymmentä metriä. Patoallasta ja sen tappamaa pääosin kuusikkoa näky silimän kantamattomiin. Myöhemmin, ku pitkin kevättä kulin, selevisi, että se oli tuluvinu yhelle erillisellekki suolle ja tappanu sieltä koko metän. Luulen, että kymmeniä hehtaareja pitkästi.
Majavan touhuista sulilla oli jo paljo jäläkiä. Koitin padon lähettyvillä löytää mahollista pesäkekoa, josta ei ollu vielä kokemusta, että minkalainen rakennelma se on, tai kuinka iso. En sitä mistää löytäny ja tietämättömänä erästä mätästä arvailin, että onko se sitte tuo onneton kumpu. Jos siihen joku yksinäinen on jääny niin huonompihi luottaa. Tyytyväisenä paikan löytämisestä ja sen käytössä olevaksi toenneena, hiihtelin takasi autolle ja ajelin kottiin.

Samalle iltaa, ku olin aamulla tullu purolta pois, suunniteltiin paavon kans reissua yöksi sinne kahtomaan, tulisko majava näyttäytymmään, jos vaikka hyvälle hollille ampumaan pääsis. Paavollakkaa ei aijempaa kokemusta majavista ollu. Heikkiä siinä yllyteltiin, mutta sillä oli muita menoja, vaikka ois kiinnostusta ollu lähteä. Paavon kans sitä sitte lähettiin. Yöksi mentiin, että aamulla jo pimiässä mennään kyttäämään. Otettiin makkaraa ja kaakauta reppuihin ja kävellen aijottiin mennä, ku hanki kanto hyvin. Tarkotus oli keretä ennen pimiää syönnösten kautta, että Paavoki näkis paikat aamuksi. Ajettiin Kotakankaan risteykseen ja siitä käveltiin Luokanjärven pohjospään kautta Luokanvaaran kuvetta kohti. Suvannonoja oli jo sula hanki törmineen ja pimiän tulo jo huokaili niskassa. Ohtalampun olin ottanu matkaan, että jouvuttaa matkantekoa, jos pimiäksi kerkiää. Kaarellaan olevaa leppää myöten päästiin rimpuilemalla puron yli ja jatkettiin matkaa. Paavo kysäsi matkan määrää pavolle ja syönnöksille. Ne oli Heikin kans siitä seuvuin hiihelleet edellisenä talavena Luokanvaaraan, sattumatta kuitenkaa pavolle. Muistelin vielä muutaman satametriä olevan. Jo hämärässä se tuntu paljo pitemmältä. Petollisten komojen ja uveavantojen vaarasta tietäen, suunnistin lampun valossa seuraten hangelle jääneitä mehtäsuksen uurteita edelliseltä käynniltä. Lopulta tultiin alapavon tuntumaan ja osotin ensimmäistä ruokailupaikkaa ja hirvien tillaamaa sylintäyteistä konkeloa. Se oli tarttunu tiukasti vankoista oksistaan kolomen kuusen ryhmään ja siinä jääräpäisesti örnötti uhmaamassa tuulta ja talavisia lumitaakkoja.

Jatkettiin ylemmäs. Vajaa sata metriä oli seuraavat syönnökset, josta näky varsinainen pääpato. Puron toiselta puolen oli majava kaatanu paksun haavan, joka nojasi meijän puolella lahhoon leppään. Haavan tyveä oli majavn mitalla jyrsitty puhtaaksi. Tyveltä meni poloku kauemmas maalle toiselle kaajetulle haavalle. Siihen seisahuttiin hämärään ja valokeilalla näytin nopiasti syönnöstä. Laiton valon pois ja samalla kuulu ylempää padolta päin molskaus. Nytkö se siellä liikkuu, arveltiin. Yhtäkkiä majava ui siihen muutaman metrin päähän ja nousi jäälle. Syke nousi.. Ainaki mulla. Luulen että Paavollaki. Siinä ällisteltiin. Nyt se sitte nähtiin ensimmäisen kerran. Melekeen ois reppuun uinu, ku ois auki pitäny. Seisottiin hilijaa ja katottiin. Lopulta kuiskasin, että mitenhän tästä pääsee pois aiheuttamatta suurempaa häiriötä. Ootettiin jos se lähtis omia aikojaan, mutta siinä se kyhjötti. Ei välittäny vaikka kuiskailtiin. Taisi kuitenki epäillä, ku ei alakanu syömään, eikä lähteny maalle. Kuiskasin, että sulla jäi lompsa pavolle.  Hytkytettiin äänetöntä naurua. Ei tuntunu reagoivan. Koitin saaha jottai tuntematonta häiriötä aikaan napsauttelemalla sormia. Ei tehonnu. Kahautin kenkää hangella. Ei vieläkkää. Tömäytin jalalla, sillon lähti uimaan ja kohta läimäytti hännällä. Lähettiin nopiasti pois paikalta ja vaaran rinteeseen yöpaikkaa hakemaan. Sieltä kuulu läiske harvaseltaan purolta, ku noustiin rinteeseen. ''Eikö se malta lopettaa?''

Kerättiin lähistöltä puita, minkä löyvettiin ja tehtiin tulet. Kerättiin niitä kohtalainen rojo yötä varten, että saa vain lissäillä pitkin yötä, eikä tartte hakea joka kerta erikseen. Torkuskeltiin unen pätkiä keskiyön läpi kolomen korville aamuyöhön. Herreillä ollessa kuulu insinöörin kolistelu patopuuhissa. Aamun tulo raotteli punertavia verhojaan vaaran takkaa iästä päin, ku lähettiin purolle. Mentiin samalle kohtaa, josta illalla lähettiin. Paavo jäi siihen ja minä menin isolle pavolle. Sarastuksen aika seisottiin passissa näkemättä mittää. Minä kuulin parikertaa ja Paavo tietysti usiammin, ku majava kolisteli alapadolla tai syönnöksillä. Kävelin Paavon passiin ja hiiviskeltiin siitä alaspäin. Paavo jäi kyttäämään törmälle ja minä koitin päästä yllättämmään alapadolta. Koukkasin vähä metän kautta, ku tuuliki passasi paremmin. Mutta ei päästy näkemään. Käytiin sitte isolla pavolla ja vähä ylempänäki, jos pesä löytys vain ei nähty sitä sillonkaa. Pois piti lähteä. Oli kummallaki omat askareet kotona. Mieleenpainuva reissu oli, ku ensimmäisen kerran päästiin majava näkemään.

Majavan mehtuu kevväällä päättyy huhtikuun loppuun. Vielä oli pari kolome viikkoa jälellä. Monta reissua sinne tein vielä. Joka reissulla pääsin näkemään, mutta olosuhteet ja omat riteerit loi haasteita. Halusin päästä winsesterillä ampumaan. Sillä ei kovin kauvas majavaa kannata koittaa, ku pittää osua melekeen sentilleen oikein, että se ei karkaa ja sukella. Sillon se on menetetty. Olin päättäny, etten kivväärillä vetteen ammu, ku se on niin pieni maalitaulu. Oikeastaan vain päätä on kolomisen senttiä kunnolla pinnalla sen uijessa. Selekä näkkyy kans mutta siihen ei ammuta. Kiikaripyssyllä ois montaki kertaa ollu hyviä senssejä. Se tuntu liian helepolta. Aika hyvin niitä pääsee kuitenki näkemään, ku vähän malttaa, eikä hötkyile ja mekasta.

Yhellä viimesimmistä reissuista kävi kuitenki niin, että olin jo lähöllään ja mulla oli aikataulu pallauttaa auto äitille. Golfi oli remontissa. Olin istunu yön puussa. Neljä tuntia kökötin, torkuin, ja välillä jalottelin. Puussa oli hyvä istua. Se oli se paksu haapa, jonka majavat oli konkeloksi kaataneet hirville. Istuin reilu kolomessa metrissä maasta. Rungossa oli muhkura jonka montussa istun ja jaloille paksu oksa, johon nojata. Siitä oli hyvä kytätä vieressä kaajullaan olevalle syönnös haavalle. Koko yön majavat ui ees taas purossa parinkymmenen minnuutin vällein ja joka kerta saivat hajua ja läiskivät hännällä. Eivät nousseet maalle. Mahtovat saaha suksista hajua, ku ne oli maassa puun alla. Tai minun kulukemisen hajut oli jääneet paikkaan leijjumaan. Lopulta aamu sarasteli. Kävelin vielä hilijakseen hangilla rantoja, ku majava ui monesti siitä kymmenen metrin päästä. Siinä ajattelin että on tuo jo niin lähellä, että kannattaako jättää koittamatta. Ootin sen taas uivan kohalle ja ammuin niskaan, jos sais ensimmäisestä komian kallon talteen ehjänä. Majava sukelsi saman tien. Juoksin heti rantaan seuraamaan, että nouseeko jostai. Ei mittää merkkiä näkyny heti. Muutamien sekuntien päästä viistoista metriä alempaa nousi majava pintaan ja ui rantaan. Kävi kokonaan kuivilla ja huohotti raskaasti. Meni taas vetteen ja ui parin metrin kierroksen ja taas sama homma. Teki sitä useita kertoja. Mietin siinä, että voisko se olla tuo, että ammuin yli ja se sai vain paineesta tällin ja on tokkurassa. Ylleensä ne haavottuneena sukeltaa pohjaan jonnekki ja jää sinne, tai säikytettynä sukeltavat pessään piiloon. Niin olivat asiasta kokeneemmat opastanneet.  Ois ollu hyvä holli ampua siihen rannalle, mutta en ilenny, ku en ollu varma, että onko sama ja miten ensimmäiselle kävi. Lisäksi olisin myöhästyny pahasti aikataulusta, ku ois pitäny kiertää vastarannalle hakemaan, eikä ihan läheltä päässy yli mistää. Hiihtelin vauhilla autolle. Silloin olin jo kevvään viimeset reissut hoksannu kulukea Luokansuon yli. Paljo helepompi ja suorempi, ku Kotakankaan reitti.

Pari reissua vielä kävin. Ranualta oli pari kaveria matkassa. Oltiin mukavasti tulilla yö. Nähtiin taas majavat liikkeellä, muttei ammuttu. Pesäki oli löytyny paljo ylempää purosta ensimmäisillä reissuilla, ku lopulta tarpeeksi ylös menin. Sillonki pesän löytäessä luulin koko paikalla olevan yhen yksinäisen majavan, ku pesäkekoki vaikutti olevan huonossa kunnossa ja syönnösjäläkiä ei siinä oikein ollu. On se valtava ilimestys, se pesäkeko. Se on pari metriä hyvinki korkea ja kolome viiva neljäki metriä juuresta leviä. Koottu turpeesta, puunrungoista ja oksista. Sillon pesän löytäessä kävelin siitä vielä ylöspäin, että eikö siellä tosiaan oo kulukemisen merkkejä. Takasipäin tullessa säpsähin. Majava tulla porskutti vastaan ylävirtaan. Oli lähteny tarkastammaan, että kuka sinne tuli tömistelemmään. Ui ohi ja hävisi sinne. Sen jäläkeen en ennää nähny.

Varmuuella kolome eri majavaa näin kevvään mitaan siinä liikkuvan. Luultavasti pariskunta ja yks edelliskesän poikanen. Kevvään aikana kaikkiaan kolomella majavapurolla kulin. Niistä opin sen alapadon tarkotuksen, että sillä tosiaan on virka. Pitävät uomassa vettä korkealla ja säännöstelevät pitkältäki matkalta ison pavon alapuolelta ja se toimii ruokailu paikkana pääosin.

Luulen majavien tulleen Livonjokea myöten Posiolta ja Taivalkoskelta päin. Siellä niitä on ollu tietosesti jo pitempään ja nämäki kolome paikkaa, jotka on tievossa, ovat Livonjokkeen jollai tappaa yhteyvessä. Majavattomia hyviä puroja on täällä vielä kymmenittäin, että jospa niitä tapais pikkuhilijaa enemmänki siellä täällä. Mielenkiintonen elukka seurata ja pyytää.

Vielä tuli viimenen reissu. Samallainen ku aikasemmatki, mutta suot ja metät oli jo lähes sulaneet. Sukset jätin jo Luokansuolla pois ja kävin kävelemällä Purolla. En ollu ajatellu että parin päivän satteet oli nostanu tuluvaan kaikki purot sieltäki. Tuluvi niin, etten mistää päässy lähellekkää syönnös puita, joista osa oli pinnalla kaukana tuluvan keskellä. Jouti sieltä sitte jo pois. Jätän ens kevvääseen, paljo tältä kevväältä oppineena. En pitäny kiirettä palatessa. Lämmenny kevätaamu oli parraillaan. Istahin Luokansuolla mättäälle. Oli jo kuiva ja hyvä istua. Hörpin kaakauta, seurailin ja nautin suon kevväistä elämää. Teeriä lähti aamun lämmettyä suon pohjospäästä. Kurkipari töräytteli keskellä aapaa. Rastaita meni suuntaan ja toiseen. Kiuru nousi laulamaan korkealle ja palasi aina pikku käkkärämäntyihin istumaan. Hanhiparvia kanhotti ittää ja koillista kohti. Laskin niitä reilut parikymmentä. Semmosia kolomenkymmenen yksilön parvia ja alle. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Jatkoin lopulta tietä kohti. Koitin kulukea kannaksia pitkin, ku kaikki välit oli altailla ja keskellä suota jo osin pehmeitä. Reunemmalla lampareen pohjatki kesti kävellä vielä, vaikka pinta oli sulanu. Tähän oli hyvä päättää majavakevät. Ristiriitasin tuntein saaliitta jäämisestä, voitti lopulta oma perimmäinen ihanne siitä, ettei heti niin helepolla onnistanu. Homman haasteellisuus, siinä se suola.

J. Kummala 2016

Erätarina. Syksyn 2016 Hirven kaato.

                                                             Houkuteltu mullikka

Olinhan minä monet monet kerrat sarvipäitä seuraillu ja tähtäimeenkin saanu, mutta aina oli ollu joku este, ettei ollu voinu ampua, tai olin ollu lintumetällä pelekän haulikon kans. Ne muutamat kerrat, ku Sarvipäitä oli ihan hirvimetillä hollille tullu, säästettiin viimestä aikasen luppaa, tai sitä ei ennää ollu. Onhan se varmasti jonkulainen haave monella metästäjällä saaha joskus se komia sonni ja sarvet muistoksi, tai se ensimmäinen ukkomehto. Tai karhu. Se se on haaveena itelläki.
Nyt on ollu päällä se sonni suositus, että parraassa iässä olevia sonneja säästettäs sukua jatkamaan. Vuosikauvet on isoja sonneja kaajettu läpi Suomen melekoset määrät, johon luulen kaks syytä olevan. Sarvien tavottelu ja turvallinen aikusen kaato. Eli vältetty vahinkoa, ampumasta vasalta emmää. Onhan lisäksi isossa sonnissa lihhaaki melekosesti.

Olin opetellu houkuttelun jo muuan vuosi sitte, tai jatkuvaahan se oppiminen on edelleen, mutta hyvin se nykyään onnistaa. Useita oon houkutellu hämärissä peltoja katellessa autolle. Pari syksyä sitte lintumetillä kolome sonnia kävi vuorotellen pettymässä, ku koivusta houkuttelin Lehtovaaran rinteellä. Kaks nuorempaa tuli meleko varomattomasti, mutta kumeaääninen isompi jötikkä kävi meleko hilijaa varoen tarkistamassa vähän matkan päästä ja yhtä ääneti hävisi sinne näätiojan varteen.

Viimesyksynä sain hyvälle hollille semmosen kakstoista piikkisen, mutta jäi ampumata, ku aprikoin sitä suositusta. Oli tievossa oleva sonni, jonka näin nuolukivellä. Ajelin tovinmatkaa ohi vain. Kiersin tuulen alle mehtään hyvän matkaa ja alon sieltä houkutella. Tuli muutaman minnuutin päästä suoraa kohti rauhassa kuunnellen. Kerran kuulin sen vastaavan, ennen ku tuli näkyviin. Osasi olla varovainen. Lähti yhtä ojanvartta kiertämään tuulen alle semmosen tihiän taimikon suojassa. Soitin mättään kolosta johtajalle, että nyt ois hollilla. Sain houkuteltua, mutta tuo on kyllä semnmonen sonni parraalleen säästettäväksi. No Antti sitte sano että pittääkait se ampua, ku sait tulemaan. ''Minäpä katon, jos se vielä on hollilla, niin harkihen'' sanon Antille ja lopetettiin puhelu. Nousin kuopasta hittaasti ja kahtelin mehtää. Ei sitä näy, eikä kuulukkaa. Kerkisi kiertää tuulen alle ja häipy. Koitin katella jäläkiä ja aprikoija sen karkkosuuntaa. Lähin sitte koukkaamaan oletettuun suuntaan taas tuulen paremmalle puolen, mutta ei sitä kuulunu ennää.

Mukava niitä on seuratakki, ja hyvviin arvoihin kuuluu asennoitua asiaan niin, ettei väkisin koita valikoija pelekästään niitä komeita yksilöitä. Kiitollisuutta siitä mitä mehtä antaa, ja nöyrää mieltä.

Antinkans ollaan jonkulaisella perillä meijän alueen hirvikannasta. Niitä melekeen ympäri vuojen jonkuverran seuraillaan ja varsinki hyvissä ajoin loppukesästä. Ajon Anttia vastaan pian sen jäläkeen, ku tulin pois metästä. Savelan kohalla raatattiin lissää tuosta sonni hommasta ja tultiin siihen tulokseen, että meijän alueella näyttää nuita sonneja olevan monen kokosta, eli meijän lupamäärillä tohtii huoleta sonninki kötjäyttää, jos paikka tullee. Lähellä on isot kairat, josta tullee uusia sonneja varmasti alueelle tuon tuostaki.

Meni pari päivää ja olin taas hirviä iltaa vasten kahtelemassa. Multalan kohalla oli vasaporukka ja ylivuotinen roikku mukana sivummalla. Ilimotin niistä Antille jos haluavat nuorta koiraa käyttää hyvällä hollilla. Olivat Ammesuolla peltopassissa ja aikovat harkita. Ajon vielä kahtomaan Törmälän viljelystien ja Malisen pellot. Viljelystiellä oli taas hirvi nuolukivellä. Kirjotin Antille, että taijan koittaa uusintaa, ku saattaa olla sama, jonka sain tulemaan sillon tiistaina.
Ajan ohi jonku matkaa.
''Mitä tästä on.. parisattaa metriä reilu tuohon tiehaaraan. Reilu kolomesattaa hirvelle. Tuulee kyllä melekeen suoraa sinne. No meen äkkiä mehtään ja pois tuulen päältä. Tältä puolen se on kuitenki viisain koittaa. Muuten joutus kiertämään Malisen pellot ja Isorämiän yli. Jos meen suurin piirtein hirven tasalle, tai vähä yli, niin sen pittää reilusti jo kiertää ennenku hajuihin yltää''.

Olin päässy tiehen nähen hirven tasan yli ja lyhensin vielä matkaa, että kuulus paremmin. Tuuli humisi kohtalaisesti latvoissa. Mehtä oli semmosta suopohjasta ojitettua, ehkä neljäkymmentä vuotiasta männikköä, jossa hyvä näkyvyys jopa sata metriä toisin paikoin. Alotin varovasti muutamilla naaraan äänillä, jota oikeastaan aina käytän ja siihen on syy. Urosta matkimalla saattavat tulla niin vauhilla päälle, että turhan riskialtista maasta käsin. Naaraan äänellä tulevat rauhallisemmin ja jopa varmemmin ja pitemmälle syksyyn. Ei alakanu kuulumaan eikä näkymään. Menin semmosta kolomeakymmentä metriä kerrallaan lähemmäs ja houkuttelin. Olin lopulta jo niin lähellä, että kohta pitäs näkyä. En kuitenkaa suoraa kohti ollu menny, vaan tarkotuksella satakuntametriä hirven taakse viljelystien vartta kohti, etten paljastu, jos se vielä on siellä. Tulin lopulta varovasti ihan tien reunaan ja kurkistelin koivujen takkaa nuolukivelle päin.

''On se vielä siellä ja kääntyny minun tulosuuntaan päin. On se kuunnellu, muttei oo lähteny vastaan''. Mutta ei oo sama ku se aikasempi. Tällon pikku sarvet. Ehkä neljä piikkiä''..
Nnnah nnnnah nah.. ''Kuuntelee''. Toistan önähtelyt.

Mullikka siirty mehtään samalle puolen jossa olin. ''Kyllä se nyt lähti tulemaan''. Siirryn tien yli matalana, että saan välliin pitemmästi näköallaa ja paremman piilon. Ootan polovi maassa ison koivun takana osittain. Alakaa jo aavistuksen hämärtää. Sieltähän se tulla vönksii. Lyhyinä pätkinä. Pysähtyy kuuntelemmaan. Hilijensin ääntä varovaisemmaksi. ''nah nah''. Laskee pään ja keinahtellee metän suojissa tulemaan. ''Tämäkää ei vastaile, tullee hilijaa''. Matkaa on ennää ehkä neljäkymmentä metriä. ''Koitan kyllä, kuin lähelle tullee ja miten käyttäypi''. Haluaa kiertää, mutta on melekeen tuulen päällä, että pitkä on matka hajun puolelle. Ei mittää kiirettä. Lopulta se on kahessakympissä, eikä risun risua välissä. Koko iso kylyki näkkyy hyvin.

Mulla on Winsesteri tapani mukaan ja siinä avotähtäin. Oon tullu siihen tulokseen ettei tämä kovin kasa pyssy oo. Siksi en kauas ammukkaa. Karhumerkin kuitenki tällä sain, ettei ihan sohlo kuitenkaa. On oma viehätyksensä onnistua omin taijoin saamaan välimatkat lyhyiksi. Otan mullikan jyvälle. ''Ompa hämärtyny joutuin, pikkusen sotkee jo tumma kylyki tähtäimiä. Heti turvan eessä on oikein valakonen koivu. Käytän jyvän ja hahlon sitä vasten ja linjassa ovat visusti. Siirrän lavalle ja laukasen. Mullikka värähtää ja lähtee juoksemaan. Kääntyy heti ojalinjalle, johon koitan paikata, mutta ohi taitaa viuhua, ku niin on takaviisto sektori ja varon ampumasta maholle. Hyvin se ensimmäinen kyllä pitäs olla kohallaan, mutta epäilyshän se kalvaa. Lähen heti juoksemaan perrään. Juoksen reilu viiskymmentä metriä ja pysähyn kuuntelemmaan. Tuuli humisee puissa, eikä mittää kuulu.

''surkia, käykö taas niinku viime syksynä. Että rauhassa maltilla parista kympistä ammun ja vielä karkaa, ja nyt vielä iltaa vasten''. Koitan soittaa Antille tilanteesta, jos koiraa tarvii. Ei vastaa vielä. Jatkan jälestämällä ojalinjaa myötäillen. Reilun saan metrin päässä leikkaa penkkatie poikittain, josta ootan löytäväni ylitysjälet. ''ei mittää merkkiä, eikä nääkkää ennää kovin kauas. Äkkiäpä hämärty''. ''Käympä kahtomassa tuota tihiää turreikkoa tien vierestä, josko se sinne meni örnöttämmään''. Antti soittaa..

''Yritit soittaa?''. ''Moro, kuuluko laukaus? Ammun tässä hirveä parista kympistä, vain ei jääny vielä siihen. Lähti Jukuanojjaa kohti. Melekosittain Savelan ja Multalan välliin sattuu. Ei oo se sama. Tämä on vähä pienempi, kaks tai kolome puolellaan. Alon soittamaan heti jos tähän koiraa tarttee..''. Käännyn samalla kahtomaan tiellä taaksepäin. Säikähin. ''NYT LÖYTY, ootappa. Mullikka seiso yhtäkkiä takana penkkatiellä kolomessakympissä ihan kallellaan. Pijin puhelinta kourassa ja lähin hirveä kohti, että ammun heti jos koittaa mehtään. Mullikka käänty vavisten poikittain, Otin tien reijällä hirven yli tähtäimet taivasta vasten linjaan ja laskin lavalle ja ammuin. putosi niille sioilleen. ''NURIN ON, huh, kyllähän minä jo että nyt se karkasi ja käy niinku viime syksynä, mutta löytypähän onneksi''. ''Hyvä! No tarvitko sinä kaveria seillä?'' ''En heti ainakkaa. Pärjään kyllä ja tämä on heleppo hakea rattorilla''.

Rupesin suolistammaan hirveä ja suunnittelemmaan hakua. Soitin isille, että onko kotona ja haluaisko tulla rattorilla hakemaan. Ensin meinasi ettei, mutta sitte aiko tulla. Neuvon paikan ja että Törmälän viljelystien kautta kannattaa tulla, sieltä on helepoin.

''Komia mullikka'' mietin. Kuus piikkinen. No sehän passaa. Kolome vuotta sitte oli ykköset ''lehmänsarvet''. Viime syksynä kakkoset ja nyt kolomoset. Nehän lähti kasvuun tasasesti.
Kerkisin saaha homman hyvälle mallille, ku alako rattorin ääni viljelystieltä kuulumaan. Rattorin valossa saatiin suolet lopullisesti pois ja mullikka kauhaan. Kävelin perässä tielle autolle ja mietiskelin tapausta. Huvitti. Miten kerkisi siinä vartissa niin monenlaista miettiä ja mielialat heitellä ja ilta hämärtyä nopiasti. Olipa hyvä kokemus. Seittämäs hirvi ja vieläki se yllätti, kuinka se hyvästä osumasta vielä lähtee juoksuun. Hyvin oli osunu. Se malli osuma ja sillähän se vielä juoksi, ku keuhkoilta meni. Siinä tiellä se toinen laukaus ja viimenen oli parikytä senttiä alemmas jalan päältä, lavalta menny, jolla putosi sitte.

Tämä oli ensimmäinen houkutellen saama hirvi mulle. Nyt natsasi kaikki kohalleen. Vain tämäki homma hankaloituu, ku hirven mehtuun alotusta myhäistettään. Pitäs jollai keinoin sallia houkuttelupyynti normaali aikaan. Säilys hyvä ja mielenkiintonen pyyntimuoto.

Se edellis syksyn tapaus, johon viittasin oli löytö hirvi, jonka hiipimällä tavotin oletetusta paikasta Kauniinlamminojan varresata. Siinäki malton seurailla. Ei tienny minusta mittää. Matkaa parikytä metriä. Ammuin siihen ja putosi ensin heti. Konkoili ylös ja siirty penkan päälle huohottammaan. Koitin siitä kaulalle ampua, vain selevisi jälestä sitte, että liian alta meni vain läpi. Siitä siirty kuusen taakse vapisemmaan. Kaivoin siinä välissä hylsyn maasta ja ku nousin, niin ei näkyny missää ja tuuli humisi puissa, ettei kuullukkaa. koitin jälestää vajaa puoli kilometriä, vain ei kuulunu eikä näkyny. Kysin sitte Juhan siihen kaveriksi koiran kans, lopulta tunnin päästä Dora juoksutti sen meitä vastaan ja saatiin nurin. Oli pahimmoilleen menny siitä keuhkojen ja rangan nurkasta, muttei kumpaankaa, juoksi vielä hyvissä voimin. Mutta pääasia että saatiin. Harmitti vain, ku ei päässy ite hoitamaan hommaa loppuun, ku siinä tilanteessa sen juostessa vastaan, olin Juhan takana pahimmoilleen, etten voinu ampua. Juha sen siihen kaato.

Mutta näistä oppii joka kerta lissää, että kaikenlaista voi tapahtua. Tuo maltti se on kuitenki semmonen asia, että sitä sais jokkainen metästäjä oikein harjotella. Niin oon itekki tehny. Tilanteesta jää paljo parempi kokemus ja muisto, jos malttaa rauhassa seurata ja ennen kaikkea välttää näin monet vahingot. Sykehhän nousee varmasti vielä monesti suur-riistan kans, mutta oon ottanu tavaksi keskittyä siinä rauhallisuuteen. Se on jättäny mukavat selekeät muistot lukuisista tilanteista.
Neula riistakartta-tauluun. Tähän kaatu ensimmäinen houkuteltu mullikka. Törmälän viljelystien jatkona olevan penkkatien varteen. kolomaskymmenes syyskuuta kakstuhattakuustoista.

J.Kummala 6.1.2017

Lapsuutta ja nuoruutta kouvanjokivarressa.

Jokivarsi

Tämä paikka on tuttu jo poikaskesiltä. Vasikoijen polokemasta rantavellistä ryvettyny kivi suvannon matalassa. Eikä kivi siinä yksin koljottanu, siinä niitä ylti pintaan usiampia. Oikein olivat rantasipin paskottamat, viklojen ja västäräkkien, ketkä millonni kivillä viivähti. Muistan siinä monina kesäöinä ja päivinä istuneeni, kahtomassa ja kuulemassa, nauttien kesäyön rauhasta.
Siinä pyyettiin kesähelteellä kivikaloja, kenen lie antama lempinimi mutulle.
Oikein kuiva kesä erotti poukamaan matalan pienen lampareen, ku vähä vielä ite autettiin. Siitä kauhottiin haaveilla ja sankoilla. Näpräilin muutaman kerran pienet katiskat kivikaloja varten. Haaveja tehtin sukkahousuista, ettei pikkukalat pääse läpi. Kalat pantiin issoon lasipurkkiin, kotona sitte pirtin ikkunalle ja siinä napotettiin nokat kiinnu ikkunassa kahtomassa kaloja.
Jokivarsi oli mieluisa paikka tolskata mitä millonni sisarusten ja serkkujen kans.

Pikkupoikina jo käveltiin ylempää mäntyläntien sillalta yökalalla kottiin pisteeseen asti. Monet kerrat laskettiin kumirenkailla Purolan yläpuolelta Pilikkulan suvantoon melekeen kilometrin matka. Talavella saatettiin luistella pitkiä matkoja jokea pitkin. Kerran jopa jukuankosken yläpuolelle, missä joki tekkee sienimutkan.
Uimapaikkana Pilikkulan suvanto oli mieluinen. Pilikkulan pihan läpi oli talon väeltä lupa kulukea ja siinä monesti raatailtiin, ku nähtiin. Lämpiminä ovat jääneet mieleen talonväki jäläkipolovineen.

Suvannon rantaan rakennettiin, millon kumpu hyppimistä varten tai tehtiin muta-altaita, jossa ryvettiin. Jyrkkään törmään kaivettiin syvennyksiä, jossa leikittiin ja niihin saatiin vaatteet suojaan, jos saje yllätti. Uimassa oltiin aina tuntikausia.
Suvannon alakupäässä on iso kivi lähellä pintaa keskellä jokea. Hyppyrikivi. Siitä sukellettiin. Impparinpaukkurasioita täytettiin hiekalla ja teipattiin kiinni. Ne löyty hyvin aina sukeltamalla pohjasta.

Suvannon yläpuolella sukellettiin pikku harrien ja kivikalojen perässä, ja nahkiaisten. Nahkiaisia pyyettiin muutaman kerran purkkiin ja naurettiin, ku ne töröhuulillaan tarttuvat purkin seinään.
Isommat poijat laittovat yhtenä kesänä köyven suvannon yli ja siinä rimpuiltiin ees taas. Otettiin roikkumis kilipailuja, että kuka tippuu viimesenä. Isommat pärjäsi, muttei aina.

Kalapaikkana jokivarsi on ollu merkittävä meille kaikille pienestä asti. Joki on purolasta pilikkulaan ja alemmaski niin matala ja kovapohjanen, että on ollu heleppo kalastaa rannoilta. Ja kapiahan se on. Vastarannan pajukoissa roukkuu lippoja ja räsäsiä pakkitolokulla, josta isi aina muistutti, ku kaupassa uistimia ruinattiin, että "missä ne entiset on"? "No siellä vastarannan pajukossa, mutta ku..

Isi ihmetteli, että mihin ne uistimet häviää hänen pakista, vaikka kuin niitä ostaa. Jokkaisessa uppotukissa on joku viehe tiukassa ja siima liehuu virrassa. Vastarannan puihin jos jäi niin saatettiin katkasta siima omalta rannalta ja tikulla rantaan kiinni. Siiman avulla löytyy sitte hyvin ku pääsee hakemaan. Sittemmin, ku joen yli uskallettiin, kerräiltiin jälellä olevia ja löytyviä uistimia takasi, samoten sukellettiin sieltä missä niitä tiiettiin olevan.
Kouvanjoestahan lähtee hauen, ahvenen, seipin ja sären lisäksi harria ja taimenta toisinaan, mutta harvassa on mitalliset, varsinki nykyään. Harrin siitä voi vielä mitallisen saaha, mutta taimenta tuskin.
Pikkupoikana, sillon, ku alamitoista ei tiietty ja ymmärretty, tuotiin sillon tällön ongella tai virvelillä saatuja kakskytviis sentisiä harreja kottiin. Suolattiin yön yli ja syötiin rieskan päällä. Oli se hyvvä!

Tuluva-aikana poikien kans auvottiin jääpatoja ja seurattiin niien rymistelyä rantapuskiin ja puihin. Se oli jännää hommaa. Piti olla ehottoman huolella, mutta rohkeana, ku kammettiin porukalla etummaisia jäitä liikkeelle metästä haetuilla puun rungoilla. Lopulta padot löysäsi, muttei ain. Joskus oli luovutettava, ku ei ollu mitä tehä.
Kerran Pilikkulan suvannossa, jossa oli vakio pato lähes aina, ku suvannon jäät oli vielä kiinni ja ylempää irronneet kassautu siihen, kiersi patoaltaassa muutaman neliön teräsjäälautta. Siinä suunniteltiin, että kuka uskaltas käyvä kyytissä kierroksen, ku se ei ikinä menny pattoon asti. Serkkupoika Eero se hyppäsi kyytiin sitte ku lautta kävi lähellä rantaa. Meni jo muutamia metrejä vain luikki vauhilla toisen jäälautan kautta takasi. Ei kantti kestäny. Sitte ajateltiin, että sehän ois raskaampana saattanu mennäkki pattoon asti ja sillon ois vaaran paikka. Monesti pattoon tulevat pienemmät jäälautat kääntyy ja painuu padon alle. Isoja tuluvia joka kevät ootettiin. Minä pienenä sanon aina äitille, että "kuulen jo tuluvat". Ja niin ne aina tuli. Ja kuulen vieläki.

Sain kutos luokalla lahjaksi kanootin, kyllä oli unohtumaton lahja ja ollu kohtalaisen runaassa käytössä. Se oli puonnu jollai tielle ja ratkeillu monesta kohtaa. Isi oli saanu sen sitte Pulukka Jannelta.  Se korjattiin yhessä ja myöhemmin tein penkit siihen ite. Alussa melottiin joella ollen kontallaan pohjalla. Joella opettelin ja opin käsittelemmään kanoottia. Laskettelin pieniä koskia. Suvannossa kerran kesällä menin kanootilla vastarannan pajukoijen alle piiloon ja köllöttelin selällään pojalla. Naapurin poijat tuli uimaan eivätkä heti huomanneet minua. Olin intiaani.

Kerran laskettiin pilikkulan kohalta Nurmelan Anssin kans ensin Livonjokkeen asti ja sitte rytinkiin. Anssi omalla kajakilla ja minä kanootilla. Oli pitkä reissu, mutta mukava. Varsinki koskiossuuet. Sarakoski, Nivakoski,Ruuhenkoski ja Nuutikoski. Loppupätkä rytinkiin on rauhallista tyyntä.  Sarakosken alla pysähyttiin syömään.
Paavon kans laskettiin kerran ylityspaikalta kouvanjokea meijän mökille asti purolan ja pilikkulan välliin. Kiviset kosket jännäsi, ku pohja karahteli ja pullisteli kivien päällä. Muutaman kerran piti rannan kautta mennä, ku oli puita poikittain joen päällä. Pikäkoskella piti taluttaa kanoottia vähän veen vuoksi.
Uinti ja kalareissut jokivarteen ovat vähentyneet, mutta edelleen sillon tällön käyvään. Jokivarsi on ollu tärkeä osa lapsuutta ja nuoruutta.

On helppo kuvitella kävelevänsä lämpimänä kesäyönä jokivartta. Rantasipi tilikittää kivillä ja välillä viistelee veen pintaa kuvajainen seuranaan. Harrien molskaukset kantautuvat koskien niskoilta, virrasta. Rannan kiville astuessa parvi virkeitä kivikaloja säntäilee tiehensä. Neidonkorennot kuhertelevat ruohoissa, siniset ja vihreät. Yölintu lurittaa jokivarren laulua, jota tasainen solina säestää. Hento usva verhoilee suvannot ja poukamat, jonka punainen auringonnousu hoivailee lopulta pois. Sääski pistää peukalonkynnenajaan ja inisevät ympärillä. Nekin on osa jokivartta.