Kiitos, kun tämän kaiken sain
Siitä jo aikaa vuosikymmeniä kun sovan pauhut
ovat lakanneet ja jo harvana on miesten rivi jotka kallista isänmaatamme
varjelivat antaen henkensä sen kertomattoman tärkeän itsenäisyyden vuoksi.
ymmärtämätön oon minä pojannulikka, rauhan aikaan onnellisena saanu syntyä ja
täällä varttua vapauvessa. Kirmailla pitkin puronvarsia ja vaaran laitoja,
pyytää kalaa ja riistaa. Muistona kertovat tarinat ja päiväkirjat rintamalta
häilyvän rajan mailla. Niin monen laskevan auringon alla, lyötynä, menetettyjä
kaivaten, mieli niin usein raskaana taitamatta tietää tulevan päivän polkua.
Huoli perheestä kotirintamalla ja veljistä tuolla ja täällä, vapisevin käsin on
kynä piirtänyt kirjaimen toisen perään, kirje kotiin.. ajatukisa päiväkirjaan..
Tätä toisinaan mietin. Se rikkaus mikä minullekin tällä työllä ja tuskalla
kerran on suotu. Sitä kun tuskin taitaa riittävästi arvoon asettaa.
Näillä main kerran olleet isot savotat, Osara
hakkuutti sotakorvauksina kahenkymmenentuhannen hehtaarin avohakkuuta. vilikas
on ollu kylä sillon. Täällä usiampi koulu joissa äkkiä kuus-seittämänkymmentä
oppilasta. Parissa koulussa jopa satakunta. Nyt yks koulu ja tuskin 30
oppilasta. Verkkaalleen hiljenee kylä, lähti kauppa. Mutta tiiä vaikka vielä joku
jatkaa. sitä toivon enkä liene ainoa. Täällä jo ensimmäisiä hakkuita suoritettu
hyväksi varttunuttuneissa männiköissä. Riista näillä main viihtyy hyvin, toki
niissä vaihtelu näkkyy, niinkuin sitä luonto tahtoo vaikuttaa.
Aamuun olin jo varhain kävellyt eräkämpältä
tuosta palovaaran päälle. Oli kirpakka syyspakkanen pukenu varvut ja viidat,
soi teeri soilla ja vaaranpäällisillä koivuissa, osa niistä tiellä kävi. nousi
kelon oksiin, siitä eräksi sain ja sehän suunpieltä nostatti alkavaan päivään,
ja mikäkös muutenki korpimaille päästessään, vappauttaa se mieltä ja työn
arkea. Puhistin teeren, ripustin repunlenkkiin ja laskin alas lihaojalle. Siellä
hirvet maanneet yötä. sieltä taas isosarvivaaran hakattua laitaa päälle. Nyt
hakattuna siitä näkkeeki kauas, siinä toivin viipyilin, kerkesi nouseva aurinko
pökkelön puolen vaihtaa, jota tikka pieksi. hiipi rungon varjo ääneti yltäni.
Kauas siinä katselin, tuumailin ja arvailin. Näkkyy siitä Repovaara, Susivaara,
Luokanvaaran kuvetta, Kortepalo ja Kauniskumpu. Huippu näkkyy
Kumpuvujenselältäki, nousee se sentään neljäänsataan metriin. kuusikot näyttää
kouvanjoen kulukua alavalla ja Jukuahan näkkyy komiasti. Kouvanjärvi jää
Kortevaaran taa. Länteenpäin, ehkä enemmän Ranuan suuntaan vaarat loppuu
Repovaara, Palovaara ja Jukua linjaan ja tasamaa alakaa, pieniä kumpuja kyllä.
Itään ja pohjoseen, Taivalkoskelle ja Posiolle päin vaarat lissääntyy.
Kiersin
pikkusarvivaaran käyrää myötäillen. Sieltä pari teeriparvea päivän
marjapaikoilta pölläyttelin. Nousin lihaojan laitaa Murtoon päin josta
kätevästi murronlampiojjaa ylä-jukuanlammille. Parisattaa metriä ennen lampea
lähtee oja puottamaan jyrkemmästi alas. Rinne kasvaa jyhkeää kuusta. kauempaa
jo olin kuullut pyyn viheltävän harvaseen. Kuusikkoon tultua kuulin taas
lirisevää litinää. Tuossa se on jossain ja tietää se minut, lähöillään on ku
litisee. Otan muutaman askeleen, Maasta lähtee, ehkä hetken juossut eessä ja
nousee puuhun. Kohauttaa pukuaan ja siirtyy hissukseen runkoa kohti ja vaihtaa
oksaa rungon taa. Jätän pyyn siihen ja jatkan lammen itäpäähän kallioille
tulistelemmaan.
Enpä ole koskaan tykänny tavasta ampua kaiken mitä näkkee.
Tykkään että saa liikkua salomailla ja nähä riistaa, olla osa tätä kaikkea.
Haistaa, kuulla ja nähä. Kävin kirveellä kannon pienimässä. Soi kalske
kuusikossa ja kiiri lammin rantoja aikansa ja hiipui. Vihelsi äskeinen pyy
kiitosta, vaiko toinen harmaa. Tuoksu terva hyvälle eikä tulta arastellu.
Pyy on viehättävä riista, vähä niin ku jänis
tai oikeastaan niinku peltojänis. Ei mee kauas, jää mielellään niin että näkkee
metsästäjän. Siitä se pitäis vain huomata. toista lajia on sitte taas
vaarajänis, teeri ja mehto. Kerralla sen verran kauas ettei heti törmää
uuestaan, tai piiloon. Muistelen miten ammuin omat ensimmäiset jänikset.
poikana tuskin pyssyn mittaa ja pyörällä vinkasin vanhaa niittypalstaa
porkkaamaan jossa tiesin herkästi jussin poikineen viihtyvän. ja sattupa että
löyty heti ensimmäiseltä saran tapaselta. Lähti pajukosta ja loikki korkeilla
kauemmas. Sen muutaman kerran pölläytin paikasta jonne näin sen hävinneen josta
ajattelin että se jättäytyy näköpiiriin harkiten. seuraavan paon seurasin
tarkkaan ja kahtelin pitkään ja tarktasti kaikkia mättäitä ja hahmoja joka vois
paljastaa pitkäkorvan. Sittepä huomasin, oikein ylläätyin ja vähän säikähinkin.
Näin kiikarista kuinka silimä räpsähti kahenkymmenen viiva kolomenkymmenen
metrin päässä ja siitä selvisi myös korvat ja jokseenki pää. siihen ammuin
silimän taa ja siihen jäi. Ja sitä poijan onnistumisen tunnetta, sanomatta
selevä. Siitä kuvaki taitaa olla ku alotusviikolta kolome jänistä, tuskin
roikottaa jaksoin ja korvat viisti maata. Mutta puuttupa yheltä puoli korvaa ja
sitä kovasti mietin että mihin oli loukannu, oliko päässy haukan tai ketun
kynsistä vai mikä sen repi. Lisäsin puuta tulleen. Kävin vesikuopasta
kallionjuuresta vettä ommaan koulussa tekemään alumiinikattilaan ja tulelle
lämpiämmään. Nykyään monet kauhistelis ku vettä kallionkolosta ottaa mutta mikä
siinä, kyllä sen mausta tietää ja jos ei ihan rapavettä oo. Ja hyvvää oli. Ei
passaa alakaa nirsoilemmaan. Säilyy paremmin vastustuskyky ku sitä sopivasti
rasittaa pienillä epäpuhtauksilla. Maha ja vessareissut kyllä selevittää jos on
likasia vesiä tai ruokia syöny.
Laitoin vartavasten konkelon. Ripustin teeren
siihen roikkumaan ja pyssyt nojolleen. Komia paikka on. Kalliota, kuusta ja
petäjää, muutamia koivuja ja haapoja. jyrkkä rinne lammelle. Hämmentelin
kaakauta ja mietiskelin mennyttä ja tulevaa. Tyyni lampi kajasti puijen
välistä. Lehtovaaran suunnalta kuulu koiran haukkua. Ehkä näätiojan varresta..
ylempää. Varmaan Timpan Roope siellä kaiken viljan perässä. Näätälle haastaa..
Voiku sen ihmiset pääsis kokemaan
hyvällätavalla ja ymmärtämään kuinka se on tärkeää toisinaan tuo oma aika. Ei
mikkää häirihe ympärillä. Vähäksi aikaa pois siitä kiireestä ja sosiaalisesta
paineesta mikä kaupungeissa ja ihmispaljouvessa ahistaa varmasti jokkaista
joskus, vaikka sitä ei moni ymmärrä. On aikaa itelle ja syville ajatuksille.
Auttaa se henkisesti monella lailla. Tutkia ihteä. Minkalainen minä oon? miten
mulla mennee? mitä ja miten heikkouksia voisin korjailla? Onko mulla arvot
kohillaan? Ossaanko arvostaa erilaisuutta, tai hyväksyä ja ymmärtää? tuomihenko
liian herkästi ihmisiä pienistäki asioista, onko mulla siihen varraa? onhan
itelläniki heikkouksia ja taipumus virheisiin. Tärkeitä asioita.. sillä niitä nyt
otan esille ku ehkä merkittävimpiä kysymyksiä arkeen ja ihmissuhteisiin. Niin sanotusti
päivittäisiä asioita.
Monesti mietin minkalainen joukko ihmisiä painii ja
ahistuu sen paineen alla joka parina kolomena lähivuosikymmenenä on muokkautunu
ja yleistyny. pinnallinen elämä. Kuinka paljo joutuu peittämään omia asioita ja
ominaisuuksia ettei ois erillainen, nolo tai tyhmä. Ettei erotu joukosta. Tai
sitten paremmuuden tavoittelu. siinä kan iso ongelma. Miksi pitäs olla? Mutta
siinä jokkaiselle työsarkaa ja paljo onki.
Levittelin viimeset kekäleet nuotiosta.
Kaatelin vettä päälle. Jätin makkaran metänväelle. Syökööt kettu tai orava, tai
korppi. Kierrin ylä- ja keskilammen eteläpuolite ja lähin lammintietä
lehtovaaran juurta kohti. Tienvartta kasvaa tihiää pusikkoa ja koivunriukua.
Yllättäen mahottomalla ryminällä koitti mehto päästä ylös, sain hyvänpaikan ja
ammuin. Putosi siihen mistä lähti. tuli tilanne äkkiä niinku monesti
kävellessä. Mehto vielä kruunasi aamun vaikka jo iltapäivän puollelle jo
pitkästi taittunu. Olin hyvillä mielin. Siistn meton ja reppuun roikkumaan.
käännyin ja kävelin vielä lammin ojan suun kautta pottumaalle ja siitä isontien
yli ja kilometrin verran eräkämpälle. Kirjotin mökkikirjaan kulunutta päivää,
sen tuomia kokemuksia. harasin kynällä ohtaa. Viimesiä auringonsäteitä
tanssaili varvikossa. Siinä hiiri jyrsi talaven jäliltä linnunsiemeniä. kuusenlatvat
punersi. Vielä viivyin mökin portailla ja kuuntelin. Raakkuoja pulisee.
Kantamukset, reppu ja linnut selekään ja polulle. Katoin vielä taakse mökkiä
että siihen se jää oottamaan että taas joutaa käymään. Purolan jäläkeen mehtä
loppuu ja pellon yli kotipiha näkkyy. pyörällä, syysillan lämmössä ajelin.
Mieli korkealla. Kukko huusi jo kaukaa että ’’tuliko mittää’’?
