Erätarina. Majavan mailla

Majavan mailla 

Ensimmäinen majavanpyyntikevät menossa. Näillä seuvuin niistä ei paljo tiietty. Muuan ukko vain, jotka ovat perimmäisiä puroja kolunneet. Millon lie tänne ensimmäiset tulleet, sitä en tiiä ja tuskin kukkaa. Ainakkaa tarkalleen. Ei ihan kymmentä vuotta vielä, ku näin tuluvan tuomia majavan pätkimiä haapa mulikoita tuossa Kouvanjoella, mutten sen suuremmin niitä alakanu selevittämmään. Vuosikauvet kuleskelin metillä aikalailla oman seuran mailla, käsittäen Jukua ja murrontien seuvun, Palovaara ja sarvivaarat, vaikka valtionmaita ois laajasti Posiolle ja Taivalkoskelle päin. Kalareissuja tuli joskus tehtyä ylemmäs Kouvan,- ja Livonjoelle, mutten koskaa törmänny majavan tekosiin. Ainakaa en muista. Viimesyksynä yhellä reissulla Kortejärven yläpuolelle Kouvanjoelle erästä asiaa toimittammaan, oli siellä taas tuoreita majavan ruokapuita virran tuomana.                        

Nyt kevväällä päätin selevittää missä ne on. Paavon ja Heikin kans hiiheltiin pätkä Kouvanjokea, Sivakkaojjaa ja Lintuojjaa löytämättä mittää merkkejä.  Seutua miettiessäni ja karttaa muistellen ajattelin hyväksi vaihtoehoksi Suvannonojan Luokanjärven yläpuolelta. Kävin siellä yhtenä aamuna hiihtelemässä melekeen Luokanvaaran alle, mutten vieläkää nähny mittää merkkejä. Kevät oli vielä tulollaan, vasta vaiheessa. Puron pohjia sillon hiihin. Sulista ei ollu tietoakaan, muutamaa aukkoa lukuun ottamatta, missä virta vuoli jääkantta.
Kylällä muutaman tutun kans niistä raatattiin. Jotka tuolla syrjemmässä kans joskus kulukevat tonkopuroilla ja millon milläki asialla, marjastamassa.

 
Heikkilän Ippeli tiesi Suvannonojalla olleen majavan paikka jo pitempään justiin siinä Luokanvaaran alla. Muutaman päivän päästä ajelin taas Kotakankaan tiehaaraan ja siitä hiihtelin Luokanjärven pohjoispäähän ja oikasin ensimmäisen mutkan suoraa sinne, missä viimeksi olin kerinny käyvä. Siinä jo välillä törmäsin viime kesänä kahteen kaajettuun haapaan ja varma tunne majavien löytymisestä hiipi mieleen. Muutama sata metriä siitä ylöspäin kuulin puron kohinan ylempää ja aavistelin, että joko pato sieltä kuuluu. Hiihtelin hilijaa lähemmäs. Kohina kuulu koskenpätkästä kuusikosta, jossa puro puotteli  jyrkemmästi. Jatkon ylöspäin. Alako kuulua uutta kohinaa.  Purossa sattu semmonen vajaa sata metriä suoraa, jonka päässä häämötti puolimetrinen puotus. Kiikaroin sitä ja arvailin, että oisko se tuossa. Luulisin sen olevan isompi. Se oli semmosen viis metriä leviä, eikä puro juuri tuluvinu ku äyräille. Ei näkyny liikettä purolla. hiihtelin lähemmäs ja jätin sukset pois, ku jalakasin pääsi hangella hiliempaa. Kävelin lopulta padon tapaselle asti ja sen alla oli sulan reunassa tuore syönnös paikka. Oksia oli kaluttu puhtaiksi ja vastarannalla syksyllä kaajettuja haapoja joista yks, sylintäyteinen, oli jääny konkeloksi. Majavalla vastustanu, naurahin itekseen. Ison vaivan näki kaataessaan tuommosen tukkipuun ja konkeloksi jäi. Vai liekkö hirvet tilanneet kaajon. ne siihen yltäs parrailleen.

Majava oppilaana iliman aijempaa kokemusta tulin siihen tulokseen, että tämä padon tapanen on joku harjotustyö, tai sillä on joku muu virka. Kävin sukset alempaa ja jatkoin ylöspäin. Heti, ku alemman padon kohinalta kuulin, kuulu ylempää saan metrin päästä kahta kovempi kohina. Sinne kiikaroin ja siellähän se oli. Toistametristä patovallia näky puijen välistä ja välillä oli taas lissää syönnöksiä, ihan tuoreita. Jätin sukset taas pois ja aloin selevittämään patoaluetta tarkemmin jalakasin, ku niin oli kätevämpi kulukea välillä tihiässäki puustossa ja vesakossa hangen kantaessa. Pavolla on pittuutta varmaan pian neljäkymmentä metriä. Patoallasta ja sen tappamaa pääosin kuusikkoa näky silimän kantamattomiin. Myöhemmin, ku pitkin kevättä kulin, selevisi, että se oli tuluvinu yhelle erillisellekki suolle ja tappanu sieltä koko metän. Luulen, että kymmeniä hehtaareja pitkästi.
Majavan touhuista sulilla oli jo paljo jäläkiä. Koitin padon lähettyvillä löytää mahollista pesäkekoa, josta ei ollu vielä kokemusta, että minkalainen rakennelma se on, tai kuinka iso. En sitä mistää löytäny ja tietämättömänä erästä mätästä arvailin, että onko se sitte tuo onneton kumpu. Jos siihen joku yksinäinen on jääny niin huonompihi luottaa. Tyytyväisenä paikan löytämisestä ja sen käytössä olevaksi toenneena, hiihtelin takasi autolle ja ajelin kottiin.

Samalle iltaa, ku olin aamulla tullu purolta pois, suunniteltiin paavon kans reissua yöksi sinne kahtomaan, tulisko majava näyttäytymmään, jos vaikka hyvälle hollille ampumaan pääsis. Paavollakkaa ei aijempaa kokemusta majavista ollu. Heikkiä siinä yllyteltiin, mutta sillä oli muita menoja, vaikka ois kiinnostusta ollu lähteä. Paavon kans sitä sitte lähettiin. Yöksi mentiin, että aamulla jo pimiässä mennään kyttäämään. Otettiin makkaraa ja kaakauta reppuihin ja kävellen aijottiin mennä, ku hanki kanto hyvin. Tarkotus oli keretä ennen pimiää syönnösten kautta, että Paavoki näkis paikat aamuksi. Ajettiin Kotakankaan risteykseen ja siitä käveltiin Luokanjärven pohjospään kautta Luokanvaaran kuvetta kohti. Suvannonoja oli jo sula hanki törmineen ja pimiän tulo jo huokaili niskassa. Ohtalampun olin ottanu matkaan, että jouvuttaa matkantekoa, jos pimiäksi kerkiää. Kaarellaan olevaa leppää myöten päästiin rimpuilemalla puron yli ja jatkettiin matkaa. Paavo kysäsi matkan määrää pavolle ja syönnöksille. Ne oli Heikin kans siitä seuvuin hiihelleet edellisenä talavena Luokanvaaraan, sattumatta kuitenkaa pavolle. Muistelin vielä muutaman satametriä olevan. Jo hämärässä se tuntu paljo pitemmältä. Petollisten komojen ja uveavantojen vaarasta tietäen, suunnistin lampun valossa seuraten hangelle jääneitä mehtäsuksen uurteita edelliseltä käynniltä. Lopulta tultiin alapavon tuntumaan ja osotin ensimmäistä ruokailupaikkaa ja hirvien tillaamaa sylintäyteistä konkeloa. Se oli tarttunu tiukasti vankoista oksistaan kolomen kuusen ryhmään ja siinä jääräpäisesti örnötti uhmaamassa tuulta ja talavisia lumitaakkoja.

Jatkettiin ylemmäs. Vajaa sata metriä oli seuraavat syönnökset, josta näky varsinainen pääpato. Puron toiselta puolen oli majava kaatanu paksun haavan, joka nojasi meijän puolella lahhoon leppään. Haavan tyveä oli majavn mitalla jyrsitty puhtaaksi. Tyveltä meni poloku kauemmas maalle toiselle kaajetulle haavalle. Siihen seisahuttiin hämärään ja valokeilalla näytin nopiasti syönnöstä. Laiton valon pois ja samalla kuulu ylempää padolta päin molskaus. Nytkö se siellä liikkuu, arveltiin. Yhtäkkiä majava ui siihen muutaman metrin päähän ja nousi jäälle. Syke nousi.. Ainaki mulla. Luulen että Paavollaki. Siinä ällisteltiin. Nyt se sitte nähtiin ensimmäisen kerran. Melekeen ois reppuun uinu, ku ois auki pitäny. Seisottiin hilijaa ja katottiin. Lopulta kuiskasin, että mitenhän tästä pääsee pois aiheuttamatta suurempaa häiriötä. Ootettiin jos se lähtis omia aikojaan, mutta siinä se kyhjötti. Ei välittäny vaikka kuiskailtiin. Taisi kuitenki epäillä, ku ei alakanu syömään, eikä lähteny maalle. Kuiskasin, että sulla jäi lompsa pavolle.  Hytkytettiin äänetöntä naurua. Ei tuntunu reagoivan. Koitin saaha jottai tuntematonta häiriötä aikaan napsauttelemalla sormia. Ei tehonnu. Kahautin kenkää hangella. Ei vieläkkää. Tömäytin jalalla, sillon lähti uimaan ja kohta läimäytti hännällä. Lähettiin nopiasti pois paikalta ja vaaran rinteeseen yöpaikkaa hakemaan. Sieltä kuulu läiske harvaseltaan purolta, ku noustiin rinteeseen. ''Eikö se malta lopettaa?''

Kerättiin lähistöltä puita, minkä löyvettiin ja tehtiin tulet. Kerättiin niitä kohtalainen rojo yötä varten, että saa vain lissäillä pitkin yötä, eikä tartte hakea joka kerta erikseen. Torkuskeltiin unen pätkiä keskiyön läpi kolomen korville aamuyöhön. Herreillä ollessa kuulu insinöörin kolistelu patopuuhissa. Aamun tulo raotteli punertavia verhojaan vaaran takkaa iästä päin, ku lähettiin purolle. Mentiin samalle kohtaa, josta illalla lähettiin. Paavo jäi siihen ja minä menin isolle pavolle. Sarastuksen aika seisottiin passissa näkemättä mittää. Minä kuulin parikertaa ja Paavo tietysti usiammin, ku majava kolisteli alapadolla tai syönnöksillä. Kävelin Paavon passiin ja hiiviskeltiin siitä alaspäin. Paavo jäi kyttäämään törmälle ja minä koitin päästä yllättämmään alapadolta. Koukkasin vähä metän kautta, ku tuuliki passasi paremmin. Mutta ei päästy näkemään. Käytiin sitte isolla pavolla ja vähä ylempänäki, jos pesä löytys vain ei nähty sitä sillonkaa. Pois piti lähteä. Oli kummallaki omat askareet kotona. Mieleenpainuva reissu oli, ku ensimmäisen kerran päästiin majava näkemään.

Majavan mehtuu kevväällä päättyy huhtikuun loppuun. Vielä oli pari kolome viikkoa jälellä. Monta reissua sinne tein vielä. Joka reissulla pääsin näkemään, mutta olosuhteet ja omat riteerit loi haasteita. Halusin päästä winsesterillä ampumaan. Sillä ei kovin kauvas majavaa kannata koittaa, ku pittää osua melekeen sentilleen oikein, että se ei karkaa ja sukella. Sillon se on menetetty. Olin päättäny, etten kivväärillä vetteen ammu, ku se on niin pieni maalitaulu. Oikeastaan vain päätä on kolomisen senttiä kunnolla pinnalla sen uijessa. Selekä näkkyy kans mutta siihen ei ammuta. Kiikaripyssyllä ois montaki kertaa ollu hyviä senssejä. Se tuntu liian helepolta. Aika hyvin niitä pääsee kuitenki näkemään, ku vähän malttaa, eikä hötkyile ja mekasta.

Yhellä viimesimmistä reissuista kävi kuitenki niin, että olin jo lähöllään ja mulla oli aikataulu pallauttaa auto äitille. Golfi oli remontissa. Olin istunu yön puussa. Neljä tuntia kökötin, torkuin, ja välillä jalottelin. Puussa oli hyvä istua. Se oli se paksu haapa, jonka majavat oli konkeloksi kaataneet hirville. Istuin reilu kolomessa metrissä maasta. Rungossa oli muhkura jonka montussa istun ja jaloille paksu oksa, johon nojata. Siitä oli hyvä kytätä vieressä kaajullaan olevalle syönnös haavalle. Koko yön majavat ui ees taas purossa parinkymmenen minnuutin vällein ja joka kerta saivat hajua ja läiskivät hännällä. Eivät nousseet maalle. Mahtovat saaha suksista hajua, ku ne oli maassa puun alla. Tai minun kulukemisen hajut oli jääneet paikkaan leijjumaan. Lopulta aamu sarasteli. Kävelin vielä hilijakseen hangilla rantoja, ku majava ui monesti siitä kymmenen metrin päästä. Siinä ajattelin että on tuo jo niin lähellä, että kannattaako jättää koittamatta. Ootin sen taas uivan kohalle ja ammuin niskaan, jos sais ensimmäisestä komian kallon talteen ehjänä. Majava sukelsi saman tien. Juoksin heti rantaan seuraamaan, että nouseeko jostai. Ei mittää merkkiä näkyny heti. Muutamien sekuntien päästä viistoista metriä alempaa nousi majava pintaan ja ui rantaan. Kävi kokonaan kuivilla ja huohotti raskaasti. Meni taas vetteen ja ui parin metrin kierroksen ja taas sama homma. Teki sitä useita kertoja. Mietin siinä, että voisko se olla tuo, että ammuin yli ja se sai vain paineesta tällin ja on tokkurassa. Ylleensä ne haavottuneena sukeltaa pohjaan jonnekki ja jää sinne, tai säikytettynä sukeltavat pessään piiloon. Niin olivat asiasta kokeneemmat opastanneet.  Ois ollu hyvä holli ampua siihen rannalle, mutta en ilenny, ku en ollu varma, että onko sama ja miten ensimmäiselle kävi. Lisäksi olisin myöhästyny pahasti aikataulusta, ku ois pitäny kiertää vastarannalle hakemaan, eikä ihan läheltä päässy yli mistää. Hiihtelin vauhilla autolle. Silloin olin jo kevvään viimeset reissut hoksannu kulukea Luokansuon yli. Paljo helepompi ja suorempi, ku Kotakankaan reitti.

Pari reissua vielä kävin. Ranualta oli pari kaveria matkassa. Oltiin mukavasti tulilla yö. Nähtiin taas majavat liikkeellä, muttei ammuttu. Pesäki oli löytyny paljo ylempää purosta ensimmäisillä reissuilla, ku lopulta tarpeeksi ylös menin. Sillonki pesän löytäessä luulin koko paikalla olevan yhen yksinäisen majavan, ku pesäkekoki vaikutti olevan huonossa kunnossa ja syönnösjäläkiä ei siinä oikein ollu. On se valtava ilimestys, se pesäkeko. Se on pari metriä hyvinki korkea ja kolome viiva neljäki metriä juuresta leviä. Koottu turpeesta, puunrungoista ja oksista. Sillon pesän löytäessä kävelin siitä vielä ylöspäin, että eikö siellä tosiaan oo kulukemisen merkkejä. Takasipäin tullessa säpsähin. Majava tulla porskutti vastaan ylävirtaan. Oli lähteny tarkastammaan, että kuka sinne tuli tömistelemmään. Ui ohi ja hävisi sinne. Sen jäläkeen en ennää nähny.

Varmuuella kolome eri majavaa näin kevvään mitaan siinä liikkuvan. Luultavasti pariskunta ja yks edelliskesän poikanen. Kevvään aikana kaikkiaan kolomella majavapurolla kulin. Niistä opin sen alapadon tarkotuksen, että sillä tosiaan on virka. Pitävät uomassa vettä korkealla ja säännöstelevät pitkältäki matkalta ison pavon alapuolelta ja se toimii ruokailu paikkana pääosin.

Luulen majavien tulleen Livonjokea myöten Posiolta ja Taivalkoskelta päin. Siellä niitä on ollu tietosesti jo pitempään ja nämäki kolome paikkaa, jotka on tievossa, ovat Livonjokkeen jollai tappaa yhteyvessä. Majavattomia hyviä puroja on täällä vielä kymmenittäin, että jospa niitä tapais pikkuhilijaa enemmänki siellä täällä. Mielenkiintonen elukka seurata ja pyytää.

Vielä tuli viimenen reissu. Samallainen ku aikasemmatki, mutta suot ja metät oli jo lähes sulaneet. Sukset jätin jo Luokansuolla pois ja kävin kävelemällä Purolla. En ollu ajatellu että parin päivän satteet oli nostanu tuluvaan kaikki purot sieltäki. Tuluvi niin, etten mistää päässy lähellekkää syönnös puita, joista osa oli pinnalla kaukana tuluvan keskellä. Jouti sieltä sitte jo pois. Jätän ens kevvääseen, paljo tältä kevväältä oppineena. En pitäny kiirettä palatessa. Lämmenny kevätaamu oli parraillaan. Istahin Luokansuolla mättäälle. Oli jo kuiva ja hyvä istua. Hörpin kaakauta, seurailin ja nautin suon kevväistä elämää. Teeriä lähti aamun lämmettyä suon pohjospäästä. Kurkipari töräytteli keskellä aapaa. Rastaita meni suuntaan ja toiseen. Kiuru nousi laulamaan korkealle ja palasi aina pikku käkkärämäntyihin istumaan. Hanhiparvia kanhotti ittää ja koillista kohti. Laskin niitä reilut parikymmentä. Semmosia kolomenkymmenen yksilön parvia ja alle. Kyllä oli ihmisen hyvä olla.

Jatkoin lopulta tietä kohti. Koitin kulukea kannaksia pitkin, ku kaikki välit oli altailla ja keskellä suota jo osin pehmeitä. Reunemmalla lampareen pohjatki kesti kävellä vielä, vaikka pinta oli sulanu. Tähän oli hyvä päättää majavakevät. Ristiriitasin tuntein saaliitta jäämisestä, voitti lopulta oma perimmäinen ihanne siitä, ettei heti niin helepolla onnistanu. Homman haasteellisuus, siinä se suola.

J. Kummala 2016

Erätarina. Syksyn 2016 Hirven kaato.

                                                             Houkuteltu mullikka

Olinhan minä monet monet kerrat sarvipäitä seuraillu ja tähtäimeenkin saanu, mutta aina oli ollu joku este, ettei ollu voinu ampua, tai olin ollu lintumetällä pelekän haulikon kans. Ne muutamat kerrat, ku Sarvipäitä oli ihan hirvimetillä hollille tullu, säästettiin viimestä aikasen luppaa, tai sitä ei ennää ollu. Onhan se varmasti jonkulainen haave monella metästäjällä saaha joskus se komia sonni ja sarvet muistoksi, tai se ensimmäinen ukkomehto. Tai karhu. Se se on haaveena itelläki.
Nyt on ollu päällä se sonni suositus, että parraassa iässä olevia sonneja säästettäs sukua jatkamaan. Vuosikauvet on isoja sonneja kaajettu läpi Suomen melekoset määrät, johon luulen kaks syytä olevan. Sarvien tavottelu ja turvallinen aikusen kaato. Eli vältetty vahinkoa, ampumasta vasalta emmää. Onhan lisäksi isossa sonnissa lihhaaki melekosesti.

Olin opetellu houkuttelun jo muuan vuosi sitte, tai jatkuvaahan se oppiminen on edelleen, mutta hyvin se nykyään onnistaa. Useita oon houkutellu hämärissä peltoja katellessa autolle. Pari syksyä sitte lintumetillä kolome sonnia kävi vuorotellen pettymässä, ku koivusta houkuttelin Lehtovaaran rinteellä. Kaks nuorempaa tuli meleko varomattomasti, mutta kumeaääninen isompi jötikkä kävi meleko hilijaa varoen tarkistamassa vähän matkan päästä ja yhtä ääneti hävisi sinne näätiojan varteen.

Viimesyksynä sain hyvälle hollille semmosen kakstoista piikkisen, mutta jäi ampumata, ku aprikoin sitä suositusta. Oli tievossa oleva sonni, jonka näin nuolukivellä. Ajelin tovinmatkaa ohi vain. Kiersin tuulen alle mehtään hyvän matkaa ja alon sieltä houkutella. Tuli muutaman minnuutin päästä suoraa kohti rauhassa kuunnellen. Kerran kuulin sen vastaavan, ennen ku tuli näkyviin. Osasi olla varovainen. Lähti yhtä ojanvartta kiertämään tuulen alle semmosen tihiän taimikon suojassa. Soitin mättään kolosta johtajalle, että nyt ois hollilla. Sain houkuteltua, mutta tuo on kyllä semnmonen sonni parraalleen säästettäväksi. No Antti sitte sano että pittääkait se ampua, ku sait tulemaan. ''Minäpä katon, jos se vielä on hollilla, niin harkihen'' sanon Antille ja lopetettiin puhelu. Nousin kuopasta hittaasti ja kahtelin mehtää. Ei sitä näy, eikä kuulukkaa. Kerkisi kiertää tuulen alle ja häipy. Koitin katella jäläkiä ja aprikoija sen karkkosuuntaa. Lähin sitte koukkaamaan oletettuun suuntaan taas tuulen paremmalle puolen, mutta ei sitä kuulunu ennää.

Mukava niitä on seuratakki, ja hyvviin arvoihin kuuluu asennoitua asiaan niin, ettei väkisin koita valikoija pelekästään niitä komeita yksilöitä. Kiitollisuutta siitä mitä mehtä antaa, ja nöyrää mieltä.

Antinkans ollaan jonkulaisella perillä meijän alueen hirvikannasta. Niitä melekeen ympäri vuojen jonkuverran seuraillaan ja varsinki hyvissä ajoin loppukesästä. Ajon Anttia vastaan pian sen jäläkeen, ku tulin pois metästä. Savelan kohalla raatattiin lissää tuosta sonni hommasta ja tultiin siihen tulokseen, että meijän alueella näyttää nuita sonneja olevan monen kokosta, eli meijän lupamäärillä tohtii huoleta sonninki kötjäyttää, jos paikka tullee. Lähellä on isot kairat, josta tullee uusia sonneja varmasti alueelle tuon tuostaki.

Meni pari päivää ja olin taas hirviä iltaa vasten kahtelemassa. Multalan kohalla oli vasaporukka ja ylivuotinen roikku mukana sivummalla. Ilimotin niistä Antille jos haluavat nuorta koiraa käyttää hyvällä hollilla. Olivat Ammesuolla peltopassissa ja aikovat harkita. Ajon vielä kahtomaan Törmälän viljelystien ja Malisen pellot. Viljelystiellä oli taas hirvi nuolukivellä. Kirjotin Antille, että taijan koittaa uusintaa, ku saattaa olla sama, jonka sain tulemaan sillon tiistaina.
Ajan ohi jonku matkaa.
''Mitä tästä on.. parisattaa metriä reilu tuohon tiehaaraan. Reilu kolomesattaa hirvelle. Tuulee kyllä melekeen suoraa sinne. No meen äkkiä mehtään ja pois tuulen päältä. Tältä puolen se on kuitenki viisain koittaa. Muuten joutus kiertämään Malisen pellot ja Isorämiän yli. Jos meen suurin piirtein hirven tasalle, tai vähä yli, niin sen pittää reilusti jo kiertää ennenku hajuihin yltää''.

Olin päässy tiehen nähen hirven tasan yli ja lyhensin vielä matkaa, että kuulus paremmin. Tuuli humisi kohtalaisesti latvoissa. Mehtä oli semmosta suopohjasta ojitettua, ehkä neljäkymmentä vuotiasta männikköä, jossa hyvä näkyvyys jopa sata metriä toisin paikoin. Alotin varovasti muutamilla naaraan äänillä, jota oikeastaan aina käytän ja siihen on syy. Urosta matkimalla saattavat tulla niin vauhilla päälle, että turhan riskialtista maasta käsin. Naaraan äänellä tulevat rauhallisemmin ja jopa varmemmin ja pitemmälle syksyyn. Ei alakanu kuulumaan eikä näkymään. Menin semmosta kolomeakymmentä metriä kerrallaan lähemmäs ja houkuttelin. Olin lopulta jo niin lähellä, että kohta pitäs näkyä. En kuitenkaa suoraa kohti ollu menny, vaan tarkotuksella satakuntametriä hirven taakse viljelystien vartta kohti, etten paljastu, jos se vielä on siellä. Tulin lopulta varovasti ihan tien reunaan ja kurkistelin koivujen takkaa nuolukivelle päin.

''On se vielä siellä ja kääntyny minun tulosuuntaan päin. On se kuunnellu, muttei oo lähteny vastaan''. Mutta ei oo sama ku se aikasempi. Tällon pikku sarvet. Ehkä neljä piikkiä''..
Nnnah nnnnah nah.. ''Kuuntelee''. Toistan önähtelyt.

Mullikka siirty mehtään samalle puolen jossa olin. ''Kyllä se nyt lähti tulemaan''. Siirryn tien yli matalana, että saan välliin pitemmästi näköallaa ja paremman piilon. Ootan polovi maassa ison koivun takana osittain. Alakaa jo aavistuksen hämärtää. Sieltähän se tulla vönksii. Lyhyinä pätkinä. Pysähtyy kuuntelemmaan. Hilijensin ääntä varovaisemmaksi. ''nah nah''. Laskee pään ja keinahtellee metän suojissa tulemaan. ''Tämäkää ei vastaile, tullee hilijaa''. Matkaa on ennää ehkä neljäkymmentä metriä. ''Koitan kyllä, kuin lähelle tullee ja miten käyttäypi''. Haluaa kiertää, mutta on melekeen tuulen päällä, että pitkä on matka hajun puolelle. Ei mittää kiirettä. Lopulta se on kahessakympissä, eikä risun risua välissä. Koko iso kylyki näkkyy hyvin.

Mulla on Winsesteri tapani mukaan ja siinä avotähtäin. Oon tullu siihen tulokseen ettei tämä kovin kasa pyssy oo. Siksi en kauas ammukkaa. Karhumerkin kuitenki tällä sain, ettei ihan sohlo kuitenkaa. On oma viehätyksensä onnistua omin taijoin saamaan välimatkat lyhyiksi. Otan mullikan jyvälle. ''Ompa hämärtyny joutuin, pikkusen sotkee jo tumma kylyki tähtäimiä. Heti turvan eessä on oikein valakonen koivu. Käytän jyvän ja hahlon sitä vasten ja linjassa ovat visusti. Siirrän lavalle ja laukasen. Mullikka värähtää ja lähtee juoksemaan. Kääntyy heti ojalinjalle, johon koitan paikata, mutta ohi taitaa viuhua, ku niin on takaviisto sektori ja varon ampumasta maholle. Hyvin se ensimmäinen kyllä pitäs olla kohallaan, mutta epäilyshän se kalvaa. Lähen heti juoksemaan perrään. Juoksen reilu viiskymmentä metriä ja pysähyn kuuntelemmaan. Tuuli humisee puissa, eikä mittää kuulu.

''surkia, käykö taas niinku viime syksynä. Että rauhassa maltilla parista kympistä ammun ja vielä karkaa, ja nyt vielä iltaa vasten''. Koitan soittaa Antille tilanteesta, jos koiraa tarvii. Ei vastaa vielä. Jatkan jälestämällä ojalinjaa myötäillen. Reilun saan metrin päässä leikkaa penkkatie poikittain, josta ootan löytäväni ylitysjälet. ''ei mittää merkkiä, eikä nääkkää ennää kovin kauas. Äkkiäpä hämärty''. ''Käympä kahtomassa tuota tihiää turreikkoa tien vierestä, josko se sinne meni örnöttämmään''. Antti soittaa..

''Yritit soittaa?''. ''Moro, kuuluko laukaus? Ammun tässä hirveä parista kympistä, vain ei jääny vielä siihen. Lähti Jukuanojjaa kohti. Melekosittain Savelan ja Multalan välliin sattuu. Ei oo se sama. Tämä on vähä pienempi, kaks tai kolome puolellaan. Alon soittamaan heti jos tähän koiraa tarttee..''. Käännyn samalla kahtomaan tiellä taaksepäin. Säikähin. ''NYT LÖYTY, ootappa. Mullikka seiso yhtäkkiä takana penkkatiellä kolomessakympissä ihan kallellaan. Pijin puhelinta kourassa ja lähin hirveä kohti, että ammun heti jos koittaa mehtään. Mullikka käänty vavisten poikittain, Otin tien reijällä hirven yli tähtäimet taivasta vasten linjaan ja laskin lavalle ja ammuin. putosi niille sioilleen. ''NURIN ON, huh, kyllähän minä jo että nyt se karkasi ja käy niinku viime syksynä, mutta löytypähän onneksi''. ''Hyvä! No tarvitko sinä kaveria seillä?'' ''En heti ainakkaa. Pärjään kyllä ja tämä on heleppo hakea rattorilla''.

Rupesin suolistammaan hirveä ja suunnittelemmaan hakua. Soitin isille, että onko kotona ja haluaisko tulla rattorilla hakemaan. Ensin meinasi ettei, mutta sitte aiko tulla. Neuvon paikan ja että Törmälän viljelystien kautta kannattaa tulla, sieltä on helepoin.

''Komia mullikka'' mietin. Kuus piikkinen. No sehän passaa. Kolome vuotta sitte oli ykköset ''lehmänsarvet''. Viime syksynä kakkoset ja nyt kolomoset. Nehän lähti kasvuun tasasesti.
Kerkisin saaha homman hyvälle mallille, ku alako rattorin ääni viljelystieltä kuulumaan. Rattorin valossa saatiin suolet lopullisesti pois ja mullikka kauhaan. Kävelin perässä tielle autolle ja mietiskelin tapausta. Huvitti. Miten kerkisi siinä vartissa niin monenlaista miettiä ja mielialat heitellä ja ilta hämärtyä nopiasti. Olipa hyvä kokemus. Seittämäs hirvi ja vieläki se yllätti, kuinka se hyvästä osumasta vielä lähtee juoksuun. Hyvin oli osunu. Se malli osuma ja sillähän se vielä juoksi, ku keuhkoilta meni. Siinä tiellä se toinen laukaus ja viimenen oli parikytä senttiä alemmas jalan päältä, lavalta menny, jolla putosi sitte.

Tämä oli ensimmäinen houkutellen saama hirvi mulle. Nyt natsasi kaikki kohalleen. Vain tämäki homma hankaloituu, ku hirven mehtuun alotusta myhäistettään. Pitäs jollai keinoin sallia houkuttelupyynti normaali aikaan. Säilys hyvä ja mielenkiintonen pyyntimuoto.

Se edellis syksyn tapaus, johon viittasin oli löytö hirvi, jonka hiipimällä tavotin oletetusta paikasta Kauniinlamminojan varresata. Siinäki malton seurailla. Ei tienny minusta mittää. Matkaa parikytä metriä. Ammuin siihen ja putosi ensin heti. Konkoili ylös ja siirty penkan päälle huohottammaan. Koitin siitä kaulalle ampua, vain selevisi jälestä sitte, että liian alta meni vain läpi. Siitä siirty kuusen taakse vapisemmaan. Kaivoin siinä välissä hylsyn maasta ja ku nousin, niin ei näkyny missää ja tuuli humisi puissa, ettei kuullukkaa. koitin jälestää vajaa puoli kilometriä, vain ei kuulunu eikä näkyny. Kysin sitte Juhan siihen kaveriksi koiran kans, lopulta tunnin päästä Dora juoksutti sen meitä vastaan ja saatiin nurin. Oli pahimmoilleen menny siitä keuhkojen ja rangan nurkasta, muttei kumpaankaa, juoksi vielä hyvissä voimin. Mutta pääasia että saatiin. Harmitti vain, ku ei päässy ite hoitamaan hommaa loppuun, ku siinä tilanteessa sen juostessa vastaan, olin Juhan takana pahimmoilleen, etten voinu ampua. Juha sen siihen kaato.

Mutta näistä oppii joka kerta lissää, että kaikenlaista voi tapahtua. Tuo maltti se on kuitenki semmonen asia, että sitä sais jokkainen metästäjä oikein harjotella. Niin oon itekki tehny. Tilanteesta jää paljo parempi kokemus ja muisto, jos malttaa rauhassa seurata ja ennen kaikkea välttää näin monet vahingot. Sykehhän nousee varmasti vielä monesti suur-riistan kans, mutta oon ottanu tavaksi keskittyä siinä rauhallisuuteen. Se on jättäny mukavat selekeät muistot lukuisista tilanteista.
Neula riistakartta-tauluun. Tähän kaatu ensimmäinen houkuteltu mullikka. Törmälän viljelystien jatkona olevan penkkatien varteen. kolomaskymmenes syyskuuta kakstuhattakuustoista.

J.Kummala 6.1.2017