Lokakuinen ilta on kerinny jo pimiäksi. Pimiä joutu vielä nopiampaa, taivaan ollessa paksussa pilivessä. Taisi olla koko päivän. Raivuusaha roikkua kyhnyttää oikealla lonkalla ja kannattelen sitä varresta vaakatasossa, ettei teräsuoja osu uralla töröttävviin kivviin. Laskeuvun Kärryvaarasta kohti Karsikkokangasta, johon olin auton jättäny. Vasemmalle aukeni hakkuuaukion yli maisema Syötekylälle päin. Sieltä tuikki mökkien ja talojen valoja mustan metän keskeltä. Siellä täällä tuikkivat valot näytti pimiästä vaarasta laskeutuessa mukavalta. Hyvä ja kevyt oli olo itellähi.
-Tuolla mökkeissä istuu ihmisiä. Kaiken ikästä ja sorttista. Moni varmaan vahtaa TV tä työpäivän päätteeksi, tai muuten illan viihteeksi. Siihenhän se kuulostaa monilla paljolti menneen.
Joku tuolla varmaan selevittää työssä sattunutta tappausta puolisolle. Toinen vie Turrelle liiterinpäähän ruuan ja vaihtaa samalla juomaveen. Mietin, miten se toppuuttellee mehtuukaveriaan..
-söh, maltahan vähä.. no, istuppa oottamaan, niin laitan. Karkasihan meiltä hirvi, karkasihan, niin.. kyllä me se vielä kötjäytettään.. kööötjäytettään, mm.. No nyt, saa ottaa!
Jää kahtomaan koiran louskuttavvaa syömistä toviksi, mutta lähtee lopulta taloa kohti. Silimäilee illan tummaa taivasta. Tuulen pyörre juoksuttaa nokkaan savupiipusta hönkäsevän sytytys-savun. Arvelee emännän sytyttänneen pannu-uuniin tulen iijoki-seuvulla, hajusta päätellen. Naurahtaa itekseen.
Jossai pirtissä koululainen laittelee läksykirjat reppuun ja ilimottaa äitilleen läksyt tehyksi. Siirtyy tutkimaan eilen keskenjäänyttä askarettaan. Pahville liimattua hiekkaa ja pikkukiviä. Siihen on tarkotus tehä vielä majakka, ku kesälomareissulla näki rannikolla majakan. Se oli siisti. Majakka on ollu koulupäivän aja kaapinpäällä, ettei pikkuveli siihen yllä.
Omatekonen, ensimmäisen hirven nahasta tehty reppu mylykkäsee selässä. Toinen viileke koittaa yhtenään lipsua raivuusahan valjaijen päältä olokavarteen. Korjaan asentoa. Kummathi käit on käytössä. Toisessa kannattelen raivuusahhaa ja toisessa on tyhjä bensakanisteri. Viis litraa kerkisin tännään sahata. Seittemisen tuntia olin palstalla. Vielä sinne jäi parin lyhyemmän reissun verran raivattavvaa. Näissä mietteissä olin kerinny jo pitkälle alas hiekkasta, mutkittelevaa rattorinurraa. Tuossa aikasemmin olin säpsähtäny vierestä pölähtävvää riekkoa. Naurunremakankans höpötti peikkoa ja liiti kangasta alaspäin. Toinen lähti heti kohta alempaa, muttei puhua pukahtanu. Valakonen vilipattava riepu sukelsi hämärään. Tuon mutkan takana tie ylittää kankaalta laskevan ojan ja tie taittuu vasemmalle ja liittyy Karsikkoperäntiehen. Siinä mullon levikkeellä auto.
Laittelen raivuuvehkeet konttiin ja lähen ajamaan. Kilometrin verran ihmettelen, miten tämä tie on näin löysä tai luiru. Teen muutaman mutkan ja arvelen renkaasta johtuvan, liekö ihan tyhjä. Pysähyn ja vilikasen ovesta takarengasta. Tyhjähän tuo on surkia. Mietin hetken ja lähen ajamaan. Jos ajan lähimmän talon kohalle ja kysyn talosta, onko antaa ilimaa, jos auttaa paikata. Hajotkoon lopullisesti jos hajoaa. Ei kuitenkaa oo ihan heti sen olosta taloa, että sieltä välttämätä ilimaa löytys, eli kompuraa. Pikku mökkejä vain. Minäkää, vaikken kovin ujo oo, en herkästi kehtaa mennä heti apua kysymään. Muistelen lähellä olevan isomman talon halleineen, mutta soitan kuitenni lopulta isille, että mitenhän tuon tekis, koittasko paikata ja kysys ilimaa joltai. Kysyn, tunteeko tästä läheltä jonku, kelle kehtaisin soittaa ja kysyä apua. Kuulema pariki tuttua taloa siinä ois lähellä, mutta sitte meinasi, että lähtevät äitinkans käymään mutkan. Ilta ajelulla. Ottavat kompuran täytenä matkaan ja paikkauspullon, jos löytyy. Hoksasin jo ehottaa, että ottavat meiltä varastosta kesärenkaan matkaan, niin muistin, että varaston avvain on mulla täällä autossa. No toisessa varastossa on entisen golfin renkaat, mutta eihän niissä maha jaot passata. Lähtivät tulemaan kuitenni kompurankans. Otan renkaan irti ja tutkin sen pintaa.
-Mahoton ku on siliä! Eihän tässä oo pintaa ennää yhtää. Olipa hyvä, ku sattu olemaan tämä kesärengas.
Olin vasta vaihtanu talavirenkaat, joista yhessä oli melekonen pahka. Kuos oli ilimeisesti pettäny. Jätin taakse sen tilalle kesärenkaan, että hommautan parin talavikumeja Pasilla.
Pyörittelen rengasta ja puhistan pintaa.
-No siinähän tuo töröttää. Kivihän siihen on painunu.
Kitkutan pihteillä kiveä irti. Juuri siitä kiinni saa. Lopulta saan sen pois kumista. Ja onhi melekonen nuolenkärki. Kolomatta senttiä pitkä ja terävä kivi.
-Löysipähän tämähi tappaus minut täältä Syötteen takkaa karsikkoperäntienvarresta. Itekseni uksin. Meinaa naurattaa.
Tuosta parin viikon takasesta raivuupäivän illasta havahun takasi nyt kuluvan ajan matkaan.
Käännyn Ylitalon kohalta maston tielle. Ohitan ''tiedon puun'', joka jää heti risteyksestä käännyttyä oikealle puolen. Sille anto nimen Pisteenkoulun aikanen opettaja , ku käytiin sillon Jukuassa retkellä koulusta pittäin. Minun on täytyny olla muistaakseni ykös luokalla. Lahonnu se on jo melekosesti, mutta ollu komia vahvaoksanen koivu jokatappauksessa. Pitkät muhkuraiset oksat harottavat kauas sivuille ja puu on meleko matala.
Maston tie kerkiää jatkua reilun sata metriä, jossa ensimmäinen mutka kääntyy oikealle ylöspäin Jukuaa. Oikeata puolta seuraa Ylitalon pihapeltoja kiertävä vankka kuusikko, jonka sisässä makkaa vanhaa koottua kiviaitaa. Oisko pellosta nostetuista kivistä tehtyä aitaa karjalle? Vasen puoli on vesakkosta taimikkoa pitkän matkaa, paitsi heti tiehaarassa, jossa on isomman puuston saareke. Ensimmäisen mutkan jäläkeen on tiessä jo niin huonoa pätkää, että jätän auton mutkaan, taimikossa olevaan syvennykseen.
Oon menossa hirviä houkuttelemmaan. Ilimotin jo aijemmin Antille, että voisin käyvä Jukuan päällä koittamassa. Entisen Pentin palstan yläpäässä. Siinä missä tiet haarautuu, toinen Jukuaa suoraa alas, ja toinen viistoon Ruuhensuollepäin. Siinä risteyksessä, jossa on pitkään ollu nuolukivi.
Muutama hirviporukan mies oli mehtuu lomalla ja menivät illaksi kyttäämään pelloille.
Otan peräkontista repun. Asepussista paukkulootasta neljä panosta taskuun ja lootan laitan repun pikkutaskuun. Pyssyn otan kätteen, ku siinei oo kantohihnaa, mistä olalle laittaa. Pyssy on muutaman vuojen mulla ollu vinsesteri. Winchester m94 kaliiperissa 30-30win. Mahottoman mieleinen pyssy käytännöllisyyessään varsinni hirvihommiin. Lännen asseet siinä, ku suomalaisethi perinnepyssyt, tai Suomessa jo aikonaan käytössä olleet asseet on mulle erityisesti mieleen.
Heilautan repun selekään. Tästä omatekosesta repusta on tullu mieleinen eräreppu lyhyemmille reissuille. Sielläi raivaushommissa ollu käytössä eväs- ja tavarareppuna.
Repusta mietteet palailee parinviikon takaseen, jo pimiäksi kerinneen raivausreissun iltaan.
-Oli sei.. jännä se on tuo mieli toisinaan. Sillon oli niin rentouttava olo. Sanosko vetreähi. Sopivasti vyysisen työn ja hyvän päiväsaavutuksen seurauksena vissiin, että mukava oli lekutella pimiässä alas Kärryvaaraa. Nähä tummassa maisemassa Syötekylän vaarojen kumpuilevan rajan, hämärtyvän illan taivasta vasten.. ja mökkien tuikkivat valot. Vaikka sei rengas meni, niin ei isommin harmittanu. Joskus ottas hermoille melekosestikki.
-Syttyköhän Turren emännän pannu-uuni kerrasta. Vai pääsiköhän isäntä uksimaan? Saatto uksia vaikka syttyhi.
-Koko lehtikö piti sumpata.. Enkait minä iijokiseuvusta käytä, ku hyvä jos puolet.
Vaikka mistäpä tuon tiiän, vaikka isäntä on lupsakka ukko ja kehuhi.
-Sinä se saat niinhi vähillä lehillä syttymään, etten aina itekkää kehtaa kokkeilla. Työkaverihan tuo sano, että ku emäntäsä kuulema kerrää naapuriltai lehet ja nokkeuttaa heijän piippusa mahottomalla sumppaamisella. Oli kuulema emännälleen sanonu, että sinä se et halakoja vissiin tuohon lämmitykseen tarvikkaa.
Irrotan ajatukst taas tuosta mielikuvitusleikistä, jota toisinaan tullee huvikseen harrastettua. Toisinaan mietiskelen kuvvaavia pätkiä erilaisista tilanteista, että jos joskus seleviäis kirjottammaan ja käyttäs niitä tarpeen tullen. Onhan se kehittävvää mielikuvitukselle.
Laskeva aurinko paistaa matalalta Ylitalon peltojen yli tielle, jota kävelen. Niin allaalta se jo paistaa, että tien laitaan tuulen juoksuttamat ruskalehet jättää pitkinä venyviä varjoja sivulleen. Koitan kävellä ripiästi, mutta kohtuu hilijaa. Eihän tuota tiiä, jos jo välillä pölähtää hirveen pahki. Nousen jyrkimmän kohan ennen mastoa, jota vesisatteet syö aina huonoksi, ja niin se on parasta aikaahi. Isoja kiviä törröttää siellä täällä ja sajeveen syömä rotko kiemurtellee melekeen keskitietä. Oikasen maston juuresta oikealle kääntyvään haaraan ja jatkan sitä loivasti alaspäin, kohti kuluman rinnettä. Pitkän suoran päästä näkkee matalan rytelikön yli suoraa Sarajärveä kohti komian alavan maiseman. Suoran päässä tie tekkee loivan mutkan taas vasemmalle ja jatkuu vielä mutkitellen kuusitaimikon läpi risteykseen, josta aijemmin mainihin. Siihen Pentin palstan yläpäähän. Hiliennän kulukuni jo meleko hiipimiseksi reilusti ennen risteystä. Pysähyn välillä kuuntelemmaan. Tienvarressa räpistellee pyitä. En saa niitä silimiin, mutta hyvin kuuluu äänet. Pieneen mutkaan kumpareelle paistaa yhä komiasti aurinko. Siihen ku pääsen, en nää kertakaikkiaan etteenpäin. Käsi hatunlierin jatkona varjostaen nään sen verran tietä, että pääsen taas varjon puolelle. Hiivin hilijaa risteykseen. Ei kuulu eikä näy mittää. Risteyksessä on näkkyy kaks nuolukiveä. Melekeen perinteisellä paikalla, mutta joku tuonu tähän risteyksen tällehi puolelle, oksan nokkaan toisen kiven.
Alunperin olin aikonu näille seuvuin jäähä houkuttelemmaan, mutta päätän siirtyä kuitenni vielä syrjempään, kohti Kauniinlamminvaaraa. Käveleskelen hiliaa vasempaan haaraan. Pysähyn välillä kuuntelemmaan. Koitan tavottaa kaikki maholliset ympäristön äänet. Rasahukset tai kahinat. Tiaiset piipittää syksyn sävelellä siellä täällä. Vielä joku rastashi votvottaa yli lentäessään. Taakse jo jääneet pyyt kuuluu viheltävät sillon tällön.
Tie on melekosta muhkelikkoa. Mastolta jonkumatkaa se on vielä hyvinni maasturilla ja jopa tavallisellai autolla ajettavvaa, mutta tässä jo siinä rajolla maasturillakkaa. Osin heinittyny tie laskee loivasti alaspäin. Vasemmalla edelleen kuusitaimikkoa, tai oikeastaan jo taimikkoiän yli päässyttä mehtäähän tuo on, ollen kuitenni meleko sakiaa. Seassa jonkuverran koivua. Ainai tässä tienvarressa. Oikeapuoli on isompaa, jo harvennettua männikköä. Tuun kohtaan, jossa uran varressa kuusikon puolella on vähän matkaa aukkoa. Varmaan harvennettuja puita varten ollu pinoaukko. Ohitan aukon ajatellen, että katon vielä alempaa hyvän paikan, josta nään sopivasti ympärille. Tuun lopulta meleko pyöreään kääntöpaikkaan, tai tämähi saattaa olla aukko puupinnoille. Läpimitta on ehkä kolokytäviis metriä. Tiensuunnassa suoraa alas on aukon perällä kumpare, jonka yli lähtee oikealle kaartumaan mehtäkonneen ura. Kummun vasentapuolta väistäen varsinainen tie jatkuu vielä jonkumatkaa alaspäin. Aukon vasen puoli on kokonaan sammaa sakiaa kuusikkoa, jota ollu jo pitkän matkaa. Oikealle puolen näkkee mehtään vähä pitemmällekki. Mietin tovin siinä paikkaa, johon asetun. Päätän aluksi jäähä tulopuolen päähän aukolle, että jos saan vastauksen ja hirven tulosuunnan seleville, vaihan sitte sen mukkaan paikkaa vastakkaiseen reunaan aukkoa oottamaan.
Muutaman minnuutin hiliaa olon jäläkeen äännän ensimmäiset varovaiset kontaktit. Muutama lyhyt ynähys. Vähän kupillaan olevia kämmeniä piän torvena suun ympärillä. Etusormilla nokkaa kiinni nipistäen.
-Nah.. nnah.. nah..
Kuuntelen hyvän aikaa. Pieni tuulenvire henkäilee ajottain. Kuitenni niin kevyesti, että äänet kantaa ja kuuluu hyvin. Kuulen auton ajavan Ruuhensuontiellä. Heinät huojuu kevyesti tuulessa. Latvat humisee hilijaa. Hiiri rapistellee lehtien seassa. Rapina loppuu heti, ku käännyn kahtomaan äänen suuntaan. Hönkäsen kevyesti. Nään ohuen höyryn lähtevän taaksepäin, melekeen tietämyöten, josta tulin. Tuuli pyssyy samana. Ei pyörteile. Houkuttelen nyt jo varovasti kovempaa. Äännän jo pari pitempää, vähän vapisevvaa naaraan ääntä. Jään taas kuuntelemmaan.
Oon kerinny kymmenen minnuuttia tai vartin verran houkutella. Mielessä kerkisi jo käyvä, että lähen kohta pikkuhilijaa kuulostellen takasi päin. Autolta tänne tuli kaks kilometriä, niin palatessa kerkiää pimetä jo melekosesti.
Yllätyn ja lämmin sävähys käy sisällä, ku kuulen eestäpäin muutaman saan metrin päästä vastauksen, joka kuulostaa kuitenni naaraan ääneltä. Samallainen vähä korkea ''nah''. Usiamman kerran. Jatkan houkuttelua paikallaan ja vastaukset vain kiihtyy. Aina perrään, ku ite annan muutaman äänen, kuuluu vaaralta vataus. Justiin sieltä suunnasta josta toivon sen tulevan.
Käännyn välillä kahtomaan taakse ja sivvuille. Silimäilen tarkasti syvemmällekki mehtään. Joku uros on voinu tulla hilijaa eri suunnasta ihan lähelle. Oon sen kokenu muutaman kerran. En kuitenkaa huomaa näköpiiristä mittää. En kuule hilijasia liikkumisen ääniäkää mistää.
Vastailemmaan alakanu hirvi kuuluu liikkuvan alaspäin rinnettä. Liikkumisen äänet ei kuulu vielä, mutta vastailun äänet valluu hilijalleen alaspäin. Sillon erotan seasta muutaman kerran uroksen äänen. Syke nousee. Uros vaikenee taas ja kuuluu vain naaraan osin kiivastaki öhkintää. Olin hilijattain kuullu semmosenni ilimiön, että sonnin mukana, jos sattuu olemaan naaras, saattaa se estellä kovastikki sonnia menemästä toisen naaraan luo. Nyt taitaa olla kyse just siitä.
Yhtäkkiä tullee hilijasta. Naaraskaa ei anna parriin minnuuttiin ääniä. Sillon arvaan sonnin olevan tulossa jo lähellä ja naaras on jääny kauemmas. Olin hetkeä aijemmin, ku kuulin vastailijan liikkuvan alaspäin, siirtyny ite aukon laitaan, että oon oletetun tulosuunnan vastakkaisella puolella.
Seison hilijaa paikallaan. Kuuntelen. Heinät niijailee. Oksat juuri ja juuri liikkuu puissa. Eessä olevan kummun takkaa on puijen välistä näkyvän metänrajan päälle noussu kuu. Puolikkaana möllöttää. Sillon kuulen hilijasta liikettä kummun vierestä kiertävältä heinittynneeltä tieuralta, kummun takkaa. Syke jumpsii korvissa. Hengitän hilijaa. Sammaan aikaan, ku kuulen, hiipii iso tumma hahmo näkyviin kummun takkaa. Kääntyy tietämyöten kohti ja tullee kummun viereen asti. Nään heti vaaleammat sarvet, jotka keinuu hittaasti kävelyn tahissa. Sonni pysähtyy ja nostaa päätään. Önähän varovasti lyhyen, hilijasen äänen. Tälläkertaa vain toisella käillä nokkaa nipistäen. Hirvi jatkaa tulemista. Päästää kummun nurkalla kimakahkon ölähyksen ja kaartaa poikittain minun ja kummun välliin. Olin nostanu pyssyn hittaasti hirven suuntaan pikkuhilijaa. Matkaa on reilu kakskytä metriä ja arvaan hirven lähtevän kiertämään minua. Tekevät niin enimmäkseen, jos ovat yhtää epävarmoja. Koittavat päästä hajun puolelle. Sonni päästää toisenkerran vähä matalamman öhkäsyn. Otan lavan jyvälle ja puristan. Laukausta en ite huomaa, tai muista. Kaijun korkeintaan, joka hetken soi metän päällä ja hiipuu hilijaa maisemaan. Sonni tipahtaa etupää eellä maahan ja jää potkiutummaan. Lähen heti kiertämään sonnin seläntaa kummulle, että lopetan sen mahollisimman nopiaa. Ku kierrän sonnia, makkaa se ihan liikkumatta, mutta ku alan päästä sen taakse, rupiaa se konkoilemmaan ylös. Etupää ei ota alleen, mutta takajalat puskee pystyyn. Kummulta muutaman metrin päästä tähtään niskaan ja ammun lopetuslaukauksen. Siihen sonni jää lopullisesti. vähän korahtellee ja puhaltaa parikertaa. Kierrän vielä varovasti selän puolelle. Katon hetken sen liikkeitä ja arvelen lopullisesti huovun loppuneen. Rinta ei kohhoile ennää ja silimät on pysähtynneet, eivätkä reakoi kosketukseen. Käännän alle taittuneen pään oikein ja pistän veret ulos.
Ilimotin kaajosta porukalle. Hämärä alako joutuin hiipimään päälle. Pelloilla kytänneet ja pari muuta miestä lähti tulemaan haku hommiin. Kerkiän ite suolistaa hirven ja viimesiä toimenpitteitä tehessäni alako kuulua neliveto hiasen möyrintää ylempää tieltä. Heti kohta alako näkyä keikkuvat valot, tulijoijen jyrrätessä patikkosta tietä alas.
Tämä hirvi tuli harvinaisen tarkon käytettyä. Sarvet, toisen lapaluun ja nahan otin itelle. Lihat luonnollisesti jaettiin porukalle. Suolet hain myöhemmin ja vein kyttäyskojun haaskalle ketun syötiksi. Samoin päästä loput, ku olin sarvet ottanu. Kysyin lihanlaiton roippeet muiltai, ketkä tässä lähellä lihansa kotona laittovat ja vein, keltä sain, nehi haaskalle.
Mullon ommaa taloa ajatellen ollu pitkään ajatus, että ku sen toivottavasti joskus rakennan, on siinä erityinen huone. Vähä niinku talon pieni kirjasto. Sinne talletan ja laitan esille parraimpia metästysmuistoja ja elämyksiä. Yhessä kavereijen kans koettuja tärkeitä hetkiä valokuvina. Riistataulun, johon oon pistelly neuloilla kaikki saaliit, jota näiltä kotimaisemilta oon aikanani pyytäny. Huoneeseen tullee pöytä, jossa voi ryypiskellä tuttujenkans kahvit, teet, kaakaut ehkä likisattu nisupullan kans. Muistella yhteisiä ja kunki omia kokemuksia ja tilanteita. Lukea eräkirjallisuutta. Ehkä omia päiväkirjoja tai tarinoita. Siellä huoneessa tullee varmasti olemaan tämän sonnin sarvet ja lapaluu, johon kuvitan polttopiirroksen tilanteesta. Tämä on ensimmäinen täysin tyhjästä houkuttelemani sonni, jonka sain kaajoksi vielä. Usseita oon houkutellu, muttei niistä oo kärsiny kaataa, tai en oo ollu hirven pyynnissä. Ainut asia, jolla tämän muuttasin vielä täyvellisemmäksi kokemukseksi itelleni, ois se, että oisin ollu ajankanssa kauempana selekosessa, entisaikojen pyyntimiesten lailla, ja siellä kaatanu tällä konstin varovaisen hirvisonnin. Mutta tämä aika tahtoo olla tätä. On harvon mahollisuus viettää pitempiä reissuja selekosissa, jos näitä niiksi voi ennää sanoa. Mehtäautotiet änkeypi jokapaikkaan ja autolla liikutaan pyyntimaille, jos ei satu asumaan pyyntimailla. Mutta toivottavasti joskus asun, että saan pihalta lähteä mehtään. Toivottavasti joskus tullee se aika, että saan hortoilla kiireettä mehtuureissuilla. Haistaa puhtaan metän. Naavaset korpikuusikot. Suomaiseman tuoksut. Kuulla vain luonnon ääniä. Torkkua erätulilla tummassa syysyössä. Pohjanpystykorvan kans. Tiiän miltä se tuntuu, mutta en oo siellä nyt. Sinne kuitenni kaipaan. Uuestaan ja uuestaan.
Janne Kummala 2018
